Politiikka asetti reunaehdot lähes kaikelle viranomaistoiminnalle 1960-luvulla.
Erityisesti ulkopolitiikka. Maamme oli köyhä ja kaikki kumarsivat kotimaista mammonaa, idän ihmemaata ja pyllistivät länteen. Joku yhteiskuntapolitiikasta gradua tekevä voisi uskaltautua vertailemaan eri vuosikymmeniä samojen yhteiskunnallisten olojen osalta.
Nykynuoriso on saanut aivan erilaisen todellisuuden harteilleen kuin saivat kaikki 1960-luvulla.
Jos fokusointi olisi 60-luvulla ollut nykyisen kaltainen eikä Bodomin surmien tutkintaan olisi liittynyt siihen epäiltävästi rajoittavia vaikutteita, olisi se -kuten muutkin tuon ajan selvittämättömät rikokset- tullut ajoissa ja hyvin tutkituksi.
Sodanjälkeinen poliiskunta koostui -jostain syystä- Suomen sodanjälkeisen valvontakomission suositusten mukaisesti tahoista, joiden ymmärtämättömyys ja/tai vasemmistolaisuus oli riittävää itänaapurimme silloisesta poliittisesta näkökulmasta katsottuna.
Sisäpolitiikkammehan oli sodan jälkeen rangaista isänmaallisuudesta kuten asekätkennöistä sen varalta, että itä valtaisi Suomen ja jossain vielä olisi virtaa tuota mahdollista valloitusta vastaan puolustautua.
Ihan koemielessä voisi tehdä testin, jossa vasta valtiotieteellisestä valmistuneet asetettaisiin sodanjälkeisiin olosuhteisiin vaihtamaan käsityksiä oikiksesta vastavalmistuneiden kanssa siitä, miten tilanteessa tulisi toimia nykylakien mukaan...
