Suomen synkkää historiaa: Kymmenvuotias Gunvor suljettiin leirille 1944
SK:n arkistoista: Suomi eristi Gunvor Brettschneiderin piikkilangan taakse puoleksitoista vuodeksi. Hänen perheensä koko omaisuus takavarikoitiin.
Kustaa Hulkko
9.2.2014 08:30
Knipnäsin vanhan mielisairaalan pihalla mereltä tuleva viima puree niin että sattuu.
On joulukuinen pakkaspäivä ja Gunvor Brettschneider on palannut tuttuun paikkaan Tammisaaressa.
Kun häneltä kysyy, millaisia tunteita sen näkeminen aiheuttaa, hän vastaa: ”Ei enää mitään erityistä.”
11-vuotiaana hänet suljettiin puoleksi vuodeksi piikkilankojen taakse Knipnäsin alueelle. Sitä ennen hän oli ollut vuoden verran internointileirillä Hausjärven Oitissa. Hänellä oli yli 150 kohtalotoveria, suomalaista naista ja lasta, joista viitisenkymmentä elää yhä.
Gunvor Brettschneider on nyt eläkkeellä Svenska social- och kommunalhögskolanin rehtorin virasta. Hän toimii lukuisissa luottamustehtävissä, muun muassa Helsingin sosiaalilautakunnan jäsenenä ja kaupunginvaltuuston varavaltuutettuna.
Tämä on hänen kertomuksensa siitä, miksi ja miten suomalaisen koulutytön vapaus riistettiin 1944–1946.
Saksalainen puutarhuri Willi Brettschneider oli tullut Suomeen vuonna 1920 sisarensa houkuttelemana. Aluksi Willi teki puutarhurin töitä Kirkkonummella mutta siirtyi sitten Vaasan seudulle ja tapasi Irene Finnen.
Willi ja Irene menivät naimisiin vuonna 1929, muuttivat Sipooseen, perustivat kauppapuutarhan ja saivat kolme tytärtä. Magnhild syntyi 1930, Runa 1931 ja Gunvor 1933. Perhe teki ahkerasti työtä, tytötkin auttoivat puutarhatöissä heti kun kykenivät.
Willi ei koskaan hakenut Suomen kansalaisuutta, kun taas Irene pysyi Suomen kansalaisena. Siihen aikaan ulkomaisen miehen suomalainen vaimo saattoi olla kahden valtion kansalainen, mutta Irenestä ei tiedetä, oliko hänellä myös Saksan kansalaisuus.
Brettschneiderit elivät Sipoossa tavallista suomenruotsalaisen perheen elämää, kunnes koitti syksy 1944. Neuvostoliitto saneli Moskovan välirauhansopimuksessa, että Suomen piti kääntää aseet Saksaa vastaan ja internoida maassa asuvat Saksan kansalaiset.
Sota-aikana vihollismaiden kansalaisten internoiminen oli tavallista. Brettschneideritkin ottivat realiteettina sen, että Willi joutuisi leiriin. Vanhemmat lähtivät Vaasaan selittämään tilannetta tytöille, jotka kävivät siellä koulua ja asuivat tätinsä luona.
”Isä, kunnon kansalainen, ilmoittautui Vaasassa poliisille ja hänet vietiin… Minne, sitä emme tienneet.”
Irene palasi yksin Sipooseen korjaamaan satoa. Lokakuun lopulla nimismies tuli Nikkilästä kertomaan, että nyt oli Irenen ja lasten vuoro tulla internoiduksi. Aikaa lähtöön annettiin 40 minuuttia.
Irene ei tiennyt, että hän sulki kotinsa oven viimeisen kerran.
Perheen koti tyhjennettiin. Omaisuus – vaatteet, huonekalut, pankkitilit, Jalostajan osakkeet – takavarikoitiin ja toimitettiin Neuvostoliittoon Saksan sotakorvauksena. Pakkoluovuttamatta jäivät vain ruotsinkieliset lastenkirjat ja tuoli, joka oli naapurilla lainassa.
Koti oli vuokra-asunto, joten sitä ei voinut menettää. Näet silloisen lain mukaan Willi ei ulkomaalaisena saanut omistaa taloa.
Eräänä päivänä kaksi poliisia ilmestyi myös Magnhildin, Runan ja Gunvorin luo Vaasaan. Poliisit käskivät tyttöjen ottaa käyttövaatteita mukaan ja tulla seuraavana päivänä Vaasan asemalle.
”Kai meille sekin sanottiin, että meidät internoidaan.”
”Emme tienneet, että emme näkisi enää koskaan nukkejamme, palapelejämme emmekä vaatteitamme. Puhuimme sen jälkeen vähän katkerina, että nyt venäläiset lapset leikkivät meidän nukeillamme.”
Pelkästään Gunvorilta otettiin pankkitililtä 26 144 markkaa, nykyrahassa 4 044 euroa. Isän puutarhatyöstä antamat lantit oli viety Sipoon säästöpankkiin.
Tytöt lähetettiin junalla aseistetun vartijan seurassa kohti tuntematonta määränpäätä. Ruotsinkieliset tytöt ja suomenkielinen vartija eivät ymmärtäneet sanaakaan toistensa puheesta. He päätyivät Hyvinkäälle kokoontumispaikkaan, josta internoituja lähetettiin eri leireihin.
”Olimme hyvin turvattomia, ilman isää ja äitiä. Kului päivä ja yö, ja meidät pantiin vartijan kanssa uudelleen junaan. Taaskaan ei kerrottu, minne meitä viedään. Jäimme pois junasta Oitin seisakkeella. Siellä isä ja äiti olivat vastassa toisen aseistetun vartijan kanssa.”
Oitin leirillä Brettschneiderit viettivät vuoden. Oitin 155 internoitua oli majoitettu Tyynelän lepokotiin, joka oli sodan loppuvaiheessa ollut inkeriläisten lasten sairaalana. Pensionaattitilojen lisäksi tontille oli rakennettu parakkeja. Niiden kamiinat eivät talvella pystyneet pitämään pieniä huoneita lämpiminä.
Brettschneiderit jakoivat varsinaisen lepokodin puolelta pienen huoneen, jonka viisi sänkyä täyttivät lähes kokonaan. Kerran he joutuivat huoneestaan evakkoon parakkiin siksi aikaa, että syöpäläiset karkotettiin savustamalla.
Gunvor alkoi kirjoittaa päiväkirjaa.
13.3.1945
Hauska että on jotakin mihin voi kirjoittaa salaisuutensa. Olen internoituna nyt, mutta joskus kaipaan niin kovasti täältä pois että joskus iltaisin kun olemme kaikki menneet nukkumaan kun on pimeätä niin ettei kukaan näe minua, itken pitkään.
Radiosta ei saanut kuunnella kaikkia ohjelmia, kirjeet sensuroitiin. Aidassa oli yksi ainoa portti, jonka vieressä oli vartiokoppi. Aseistettu vartija valvoi leiriä ympäri vuorokauden ja kiersi aitaa määräajoin.
Aikuiset eivät karkailleet, mutta lapset eivät aina pysyneet aidan sisäpuolella.
3.5.
Olimme toisella puolella piikkilankaa tänään. Menimme piikkilangan läpi Kuoppalan vessan kohdalla. Siinä voi hyvin kontata aidan alta. Runa ja Maija-Leena ovat olleet siellä jo kerran aikaisemmin. Mutta tänään minä olin mukana.
”Joku fiksu oli katkaissut piikkilangan alhaalta. Katsottiin milloin oli turvallista ryömiä aidan ali ja käytiin leikkimässä ja poimimassa valkovuokkoja toisella puolella.” Jälkeenpäin Gunvor arvioi, että vartijatkin tiesivät aidan aukosta, mutta eivät puuttuneet asiaan, kun olivat itsekin nuoria poikia.
Eräs leirin nuorukaisista oli kotoisin Helsingistä. Hän lähti puntikselle, jäi kiinni ja joutui viikoksi arestiin. Koko leiriä rangaistiin katkaisemalla kuukaudeksi viestintäyhteydet ulkomaailmaan.
1.5.
Meillä oli niin kauhean hauskaa kun oli vappu. Ainoa mikä oli surullista oli että WALTER oli putkassa, hän istui ikkunassa ja katseli meitä muita. Hän on ollut vankina kolme päivää. Olen niin kiukkuinen komendantille koska se on hänen vikansa.
Aikuisilla internoiduilla oli työvelvollisuus. Vartija vei miehet aamulla leirin ulkopuolelle maataloustöihin ja toi illalla takaisin.
Naiset avustivat keittiöhenkilökuntaa. Leiriin oli toimitettu armeijan vanhasta varastosta hernejauhoa, joka oli ollut säkeissä niin pitkään, että siinä vilisi valkoisia matoja. Jauho keitettiin matoineen päivineen.
Toinen tavanomainen ruokalaji oli ”perunankuorilaatikko”, kuten Brettschneiderin tytöt sitä kutsuivat. Se oli laatikko, jonka raaka-aineena oli paleltuneita perunansuikaleita kuorineen.
”Se oli Janssonin kiusausta ilman kiusausta.”
Joskus lapset kieltäytyivät syömästä leirin ruokaa. Joitakin lähetettiin aliravitsemuksen takia sukulaisten luo vahvistumaan. Brettschneidereilla asiat olivat paremmin: isä oli jättänyt rahaa naapurille, joka lähetti muun muassa kaakaota ja leipää. Paketeista riitti jakaa muillekin.
Viranomaiset eivät järjestäneet leirin lapsille koulua, mutta internoidut järjestivät itse opetusta. kun huomasivat, ettei internointi ollut mikään kuukauden keikka.
”Saksalaiset ovat perusteellista jengiä, ja internoiduissa oli kouluihmisiä professoreista lastentarhanopettajiin asti.”
5.4.
Tänään meillä oli niin hauskaa. Vaikka meillä oli laskukoe joka oli niin vaikea että sain vain 8 miinus. Sitten menimme leikkimään Valterin, Lassen, Rainerin ja Ilsen kanssa. Vain minä ja Kaija leikimme ensin hippaa poikien kanssa. Sitten tulivat muut tytöt ja niinpä leikimme vielä vähän aikaa hippaa. Meitä oli niin monta lasta, Valter, Jerker, Lasse, Rickhard, Rainer, Kaija, Maija-Lena, Runa, Magnhild, Pertti, Ilse, Juhani, Rosmari ja minä, siis 15 lasta. Sitten rupesimme leikkimään “vettä kengässä”. Se oli niin hauskaa leikkiä, jos vain joskus olisin saanut Valterin kiinni mutta sain hänet vain kerran.
Oikeaa koulua improvisoitu opetus ei varmasti vastannut, mutta leikeissä Brettschneiderin tytöt oppivat suomea ja saksaa.
Leirin ruokasalissa pidettiin iltamia, joissa laulettiin saksalaisia ja suomalaisia lauluja. Gunvor kirjoitti lauluvihkoonsa tangon Syyspihlajan alla suomenkieliset sanat: …mukaansa eivät mua ottaneet, ne maihin kaukaisiin. Saa siivettömät tyytyä maan kylmän kahleisiin.
Saksalaiset internoidut perustivat ”Schrammel”-orkesterin. Yhdellä oli haitari, toisella torvi, kolmannella kitara ja joku soitti kattilankansia tai pirunviulua. Lapset esittivät näytelmiä. Gunvor oli kerran prinsessa Ruusunen. Hänellä on vieläkin tallella roosanvärisestä kreppipaperista tehty leninki, jonka äiti ompeli roolia varten.
Saksa antautui toukukokuun alussa 1945, mutta vielä sen jälkeenkin leiriläiset saivat paketteja Saksasta.
17.5.
Tänään olemme saaneet karamellejä ja leikkikaluja, paperinukkeja ja kirjoja Saksasta. Kaikki lapset saivat 43 tai 44 karamelliä. Ne ovat niin hyviä.
Internointileireistä vastannut Valpo muuttui punaiseksi. Internoiduille näytettiin elokuvia juutalaisten keskitysleireistä, jotka olivat tulleet julki.
”Kerran ruokasalin käytävä tapetoitiin valokuvilla luurangonlaihoista juutalaisista. Isä oli valittu yhteyshenkilöksi hallinnon ja leiriläisten välillä ja hän protestoi kuvien takia. Niin ne saatiin pois.”
Marraskuussa 1945 Oitin leiri purettiin ja Brettschneiderit vietiin Tammisaaren Knipnäsin sairaalaan, jonne koottiin usean leirin internoidut. Internoidut asuivat yleensä perheittäin, mutta Brettschneiderin lapset saivat nyt oman huoneen ja vanhemmat omansa.
Muuten elämä Tammisaaressa oli paljon ikävämpää ja rajoittuneempaa kuin Oitissa, jossa oli iso piha ja yhteisiä leikkitiloja.
”Knipnäsissä oli vain iso sairaalarakennus, ylilääkärin talo, jossa oli leirin toimisto, ja kaksi metriä korkea piikkilanka-aita.”
Aikuisten välillä syntyi poliittisia ja henkilökohtaisia ristiriitoja. Suljettu laitos ja pelko tulevaisuudesta pitivät hermot kireällä. Sananvaihto äityi joskus kiivaaksi, mutta fyysistä väkivaltaa Gunvor ei koskaan nähnyt. ”Me-henki oli kuitenkin päällimmäisenä.”
Joistakin leiriläisistä Valpo värväsi urkkijoita, joiden piti paljastaa ”fasistit”. Neljätoista sellaista muka löydettiinkin ja heidät vietiin sodan jälkeen Neuvostoliiton perustamaan vankileiriin Itä-Saksaan. Kaikki kuitenkin pääsivät lähtemään sieltä ehjin nahoin.
”Koko leirillä olon ajan kulki huhuja, että internoidut lähetettäisiin Saksaan tai Siperiaan. Moni piti sitä varmana tietona.”
Maaliskuussa 1946, lähes vuosi Saksan antautumisen jälkeen, tuli tieto, että vapaus koittaisi.
”Meidän perhe ei pystynyt heti lähtemään minnekään, koska kotia ei ollut. Kesti kaksi viikkoa, ennen kuin isä ja äiti saivat järjestettyä meille asunnon.”
Puolentoista vuoden internoinnin jälkeen Brettschneiderit aloittivat nollapisteestä. Paluu yhteiskuntaan oli raskas ja pelottava. Willi oli aluksi toisen palveluksessa. Hän olisi halunnut taas yrittäjäksi, mutta pääomat puuttuivat.
Gunvor palasi Vaasaan pelokkaana lapsena.
”Olin outo lintu, sulkeuduin täysin. Sipoo oli henkisesti kaukana. Aikuisten kanssa en puhunut vapaaehtoisesti, ei ollut luottamusta.”
Hän oli itsekin huolissaan siitä, miten hän oikein sopeutuu yhteiskuntaan. ”Vielä abina mietin, millainen elämä minulle tulee.”
Muillakin internoiduilla lapsilla oli vaikeaa leirin jälkeen. Erästä Gunvorin ystävää Helsingin koulut eivät halunneet ottaa oppilaakseen, koska hän oli ”saksalainen”. Hänestä tuli niin arka, että kadulle mennessään hän vilkuili aina portista molemmille puolille, oliko tie vapaa. Toinen lapsi joutui hoitoon Lastenlinnaan.
Keskusteluissaan perhe jäsensi yhteisen historiansa kolmeen vaiheeseen: lapsuus ja normaali elämä Sipoossa, jonne koti ja koulutoverit jäivät, leiri ja aika leirin jälkeen.
Irene ja Willi Brettschneider eivät puhuneet internoinnista ja omaisuuden menettämisestä katkerasti. He hyväksyivät internoinnin osana elämän menoa eivätkä syytelleet ketään.
”Äiti sanoi jälkeenpäin, että hän suri omaisuuden menetystä vain kerran: kun lasten pankkikirjat vietiin.”
”Kuitenkin tiedän, että se oli nöyryyttävää. Minulla on tallella isän kirje, jossa hän pyysi kunnioittavasti ulkomaisen omaisuuden hoitokunnalta saada kotimme tavaroista pari täkkiä lapsilleen ja pari kattilaa.”
Vanhemmille tuli avioero kolme vuotta leiriltä pääsyn jälkeen. Lapset säilyttivät yhteytensä kumpaankin vanhempaan. He asuivat talvet äidin luona Pohjanmaalla ja kesät isän luona Etelä-Suomessa.
”Meille syntyi hyvin tiivis keskinäinen solidaarisuus. Perhe, sisarusten yhteys on ollut meille hyvin tärkeä.”
Internoidut perheet vaikenivat vuosikymmeniksi kokemuksestaan. ”Se oli niin vaikea asia, ettei siitä juuri puhuttu ulkopuolisten kanssa.”
Useimmat suomalaiset olivat asiasta täysin tietämättömiä, kunnes toimittaja Mikko Määttälän palkittu dokumenttiohjelma Vankileirien Suomi esitettiin televisiossa vuonna 2003. Internoimisen historian julkistajana kunnostautui myös historian dosentti Niklas Jensen-Eriksen, jonka tutkimuksen
Saksan ja Unkarin kansalaisten sekä heidän suomalaisten puolisoidensa internointi 1944–1947 Kansallisarkisto julkaisi 2009.
Internointiajan paljastuksista merkittävin koski sitä, kenen päätös naisten ja lasten internointi loppujen lopuksi oli.
Internoidut kuvittelivat, että sen takana oli liittoutuneiden valvontakomissio, de facto Neuvostoliitto. Totuus oli, että ratkaisun teki ulkoministeri Carl Enckell, ja hallituksen ulkoasiainvaliokunta siunasi sen.
Suomen rooli selvisi lokakuussa 1944 päivätystä muistiinpanosta, joka on silloisen turvallisuuspoliisin Valpon johtajan Paavo Kastarin käsialaa.
Gunvor Brettschneiderille tämä tieto oli avain suureen mysteeriin: miten oli mahdollista, että suomalaiset äidit ja lapset joutuivat piikkilankojen taakse?
”Kaikki nämä vuodet oli annettu ymmärtää, että tämä vapaudenriisto johtui välirauhan sopimuksesta.”
Hänkin oli aina aikaisemmin puolustanut Suomen viranomaisia, kun ulkopuoliset olivat ihmetelleet naisten ja lasten epäoikeudenmukaista kohtelua.
”Sanoin että Neuvostoliitto vaati sitä.”
Määttälän televisio-ohjelman jälkeen perustettiin entisten internoitujen työryhmä, joka informoi viranomaisia ja vaatii hyvitystä leireissä olleille lapsille. Irene ja muut äidit olivat jo poissa.
Gunvorin lisäksi työryhmään ovat kuuluneet Auvo Marckwort, Hans-Peter Sehm ja Raimo Werning.
Kansanedustaja Jacob Söderman, Suomen ja EU:n entinen oikeusasiamies, teki vääryyksistä eduskuntakyselyn huhtikuussa 2008. Pääministeri Matti Vanhanen totesi vastauksessaan, että internointi oli aiheuttanut suuria kärsimyksiä. Vanhasen mukaan asia piti selvittää perusteellisesti.
Eduskunta myönsi pian Kansallisarkistolle 400 000 euron määrärahan internoitujen kohtalon selvittämiseksi. Projektin päätyö on juuri Jensen-Eriksenin tutkimus.
Kansallisarkiston hankkeen ohjausryhmä laati huhtikuussa 2009 lakiluonnoksenkin, jonka mukaan internoidut lapset saisivat puolen vuoden tai sitä pidemmästä vapaudenriistosta 5 000 euron korvauksen ja lyhyemmästä jaksosta 3 000 euroa. Heidät olisi myös oikeutettu veteraanikuntoutukseen.
”Emme tietenkään vaatineet korvausta menetetystä omaisuudesta. Pidimme sitä epärealistisena.”
Siitä lähtien viranomaiset ovat pallotelleet asialla. Ministerit ja virkamiehet eivät ole kiinnostuneet internoiduista.
Ensin asiaa käsitteli valtioneuvoston kanslia, seuraavaksi se meni sosiaali- ja terveysministeriöön, sieltä puolen vuoden odottelun jälkeen syksyllä 2009 taas valtioneuvoston kansliaan ja helmikuussa 2010 takaisin ministeriöön.
Viime keväänä Söderman kysyi uudelleen hallitukselta, oliko sillä lähiaikoina tarkoitus antaa lakiesitys, jotta ”internoiduille lapsille oikeusvaltion periaatteiden mukaisesti vihdoin suoritetaan asianmukaiset korvaukset”. Sen jälkeen ei ole tapahtunut mitään.
Internoitujen alaikäisiä lapsia oli alun perin 76. Nyt heitä on elossa enää viitisenkymmentä [vuonna 2010]. Kaikki ovat jo iäkkäitä.
Vähän aikaa sitten vietettiin Gunvorin leiriystävän Maija-Leenan hautajaiset. Kohta kenenkään ei tarvitse ottaa kantaa koko asiaan.
”Meitä menee aika vauhtia.”
http://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa ... cf5c44ef-1
.