Vanhasta lehdestä löytyi hiukan kertomusta entisajan rikostoimittajien työstä.
HE METSÄSTÄVÄT RIKOKSIA
Teksti: Tuomas Vento
Lähde: APU-lehti, numero 48/1958
Reportteri metsästää rikoksia - niin, sellaista tapahtuu Amerikassa, missä reportteri saattaa olla paikalla jo ennen poliisia ja voi toisinaan luovuttaa samalla pidättämänsä murhaajan lain käsiin. Suomessa rikosreportterit sentään työskentelevät enemmän taka-alalla, vaikka onhan meilläkin sattunut tapauksia, jolloin reportteri on ollut rikospaikalla ennen viranomaisia. - Oheisessa haastattelusarjassa kertovat muutamat pääkaupungin rikosreportterit APU-lehdelle ammatistaan ja sen vaaroista.
ENSIMMÄISENÄ on vuorossa toimittaja Matti Hossa.
Tapaus mitä hän kuvaa, sattui vuonna 1956. Sotilaskarkuri oli ampunut lapsuudenystävänsä, ja murhaajaa oli etsitty viisi päivää. Vihdoin on hänet saarrettu autioon huvilaan, josta hän tulittaa poliiseja ja avuksi komennettuja sotilaita epätoivoisesti.
Luodit vinkuvat ilmassa, ja ympärillä on pienen sodan tuntua. Kaksi miestä ryömii vatsallaan eteenpäin, kohti taloa. He ovat eräs rikosetsivä ja toimittaja Hossa.
- Tuon mättään taakse täytyy päästä, kuiskaa etsivä, - siitä voimme jo huutaa hänelle.
Toimittaja ryömii metri metriltä lähemmäksi mätästä, puristaa kädessään muistilehtiötä, ja huomatessaan sen, hymähtää itsekseen. Äkkiä on murhaaja saanut näköpiiriinsä molemmat miehet ja luotisarja kyntää vakoa aivan toimittajan vieressä.
- Tänne, huudahtaa etsivä, - vasemmalle….
Toimittaja Hossa kierähtää ympäri ja pääsee etsivän viereen.
- Se oli tipalla, mutisee hän itsekseen.
Kello alkaa lähennellä kuutta, syyspäivä on laskemaisillaan.
Kun tuuli hetkeksi hiljenee, huutaa viereisen mättään takaa etsivä murhaajalle: - Kari, kuuletko minua, Kari?
Seuraa tuokion hiljaisuus, sitten Kari, epätoivoinen murhaaja, vastaa: - Kuulen.
- Kari, ei syy ole sinun, jos sinua on huonosti kohdeltu lapsuudessa - voit aloittaa elämäsi uudelleen.
- En halua ampua itseäni, mutta minun on pakko. Ei ole enää valon pilkahdustaan elämässäni, vastaa murhaaja.
- Varmasti on. Sinusta ehkä tuntuu, että me lupaamme vain hyvää, jotta antautuisit, mutta me katsomme vain omaa etuasi. Ehkä jonkun vuoden kuluttua sinua katsotaan niin kuin muitakin ihmisiä, puhelee etsivä hänen kanssaan.
- Se kestää ainakin viisitoista, kaksikymmentä vuotta, enkä minä kestäisi olla niin kauan vankilassa.
- Mutta mitä se sinua auttaa, jos ammut meitä? Ymmärräthän, että meidän on sinut pidätettävä?
- Te ammutte minut.
- Ei Kari, Porin putkaan me sinut viemme. - Antaudu nyt, minä tulen hakemaan sinut.
- Ei, älkää vielä tulko, minä ajattelen….. parahtaa murhaaja ampuen laukauksen.
Nyt on kohta jo niin hämärä, ettei näe eteensä, murhaaja voisi yrittää pakenimsta, mutta vielä kerran koettaa etsivä puhua hänelle järkeä:
- Kari, mikä oli syynä tekoosi?
- Ei mitään syytä. Se oli harhalaukaus - sitten häkellyin ja ammuin, vastaa mies talosta.
-Kari, sinulla on 10 minuuttia aikaa antautua, harkitse pian nyt, sanoo etsivä.
Talosta ei vastata enää. Seuraa jännittynyttä odotusta.
Toimittaja Hossa on koko ajan kirjoittanut muistiin etsivän ja rikollisen välistä keskustelua, nyt hänkin makaa silmät taloon päin suunnattuna ja odottaa. Sitten kuuluu talosta yksi vaimea laukaus.
Etsivä ja toimittaja Hossa nousevat ylös juostakseen taloon, mutta takaapäin huudetaan:
- Varokaa, se voi olla vain juoni!
Mutta etsivä on jo toimittaja Hossan kanssa ehtinyt talon kuistin viereen, ja yhdessä he kipuavat ikkunasta sisälle. Hossa ottaa murhaajan kädestä pienen paperinpalan, johon on kirjoitettu - PYYDÄN KAIKILTA ANTEEKSI -
- Kyllä jälkeenpäin jännitti, sanoo toimittaja Hossa, - silloin sitä ei niin ajatellut, ja sitä paitsi, kun kerran tälläiseen toimeen ryhtyy, on siinä myöskin pysyttävä.
- Oletteko useinkin joutunut vastaavaan tilanteeseen kuin tuo, mistä äsken kerroitte? Tiedustelen.
- No, enkä usein, mutta sellaistakin sattuu. Joskus tässä ammatissa oltava itse 'dekkarina', ja monen monta kertaa olen silloin tavannut rikospoliisin miehiä samoilla jäljillä, mitä itse olen alkanut seurata, ja silloinhan tietää olevansa oikeilla jäljillä. Paljon riippuu siitä minkälainen onni on, ja myös sattuma näyttelee osaa. Mutta perusedellytys työllemme on tietenkin yhteistyö poliisin kanssa, ja meillä on aina ollut hyvät välit keskenämme.
- Sanoisin, että tärkein edellytys tulla hyväksi rikosreportteriksi on itsekritiikki, lopettaa toimittaja Hossa.
Luen lehdestä otsikoita:
- NEITONEN MURHATTU
- RISTISIDEMURHA SELVITETTY
- KONTTORIPÄÄLIKÖN KUOLEMA LIIKKEESSÄ
Kaikissa näissä on rikosreportterit mukana tutkimassa ja aina valmiina antamaan pienimmänkin löytämänsä johtolangan poliisille.
Menimme toisen lehden toimitukseen, ja tapasimme Bengt Pihlströmin sekä Lars Bruunin, jotka molemmat hoitavat lehden rikosreportaasit.
- Meidän työssämme on niin paljon rutiinityötä, puhelinsoittoja ja muuta sellaista. Yhteistyö poliisin kanssahan on tietenkin tärkeitä. On osattava tuntea oikeat ihmiset ja tietenkin koko poliisilaitos, puhelee toimittaja Bruun. - Me emme koskaan yritäkään päästä poliisin edelle, vaikka onhan sattunut tapauksia, että reportteri on ehtinyt ennen poliisia. Muistattehan Myllärin tapauksen? - Siinä eräs lehtimies löysi ruumiin ennen poliisia. - Sattumalla on suuri osuus meidän työssämme, eikä meidän työtapojamme voida missään tapauksessa verrata Amerikkalaisten virkaveljiemme työtapoihin. - Siellähän lehdistöllä on mm. oikeus käyttää poliisiradiota sekä hälytyssireeniä autoissaan.
- Vaikein tapaus oli kyllä Kyllikki Saaren juttu. Se muuten alkaa vaikuttaa täydelliseltä rikokselta. - Olin paikan päällä useita viikkoja. Tunnelma oli niin latautunut, että pelkäsin koko paikkakunnan räjähtävän ilmaan. Se oli siihen aikaan oikea huhujen ja parjausten pesäpaikka, ja tietenkin poliisit hermostuivat, kun me alinomaa tiukkasimme tietoja, ja me hermostuimme, koska emme niitä saaneet. - Vaikea sanoa, miksi siitä ei tullut selvyyttä, vaikuttaa kuitenkin siltä, että alkututkinnoissa oli leväperäisyyttä. - Muuten, toimittaja Pihlström palasi juuri Hyvinkäältä - siellähän sattui poliisimurha viime yönä.
Toimittaja Pihlström kertoo:
- Olen ollut vahdissa siellä koko yön, ja palasin juuri äsken. Ei ainakaan tähän mennessä ole saatu murhaajaa kiinni, mutta varmasti hänet saadaan. Jos ylipäänsä rikolliset näkisivät Keskusrikospoliisin laboratorion, eivät he enää uskaltaisi tehdä ainoatakaan rikosta. Nykyään voidaan varmistua tomuhiukkasestakin, onko henkilö ollut rikospaikalla vai ei. - Siellä me yöllä puhelimme kaikenlaista. Yritimme johdattaa keskustelun pois tapahtuneesta henkirikoksesta. Päivystyshuoneen lattialla leikki kissa, ja eräs poliiseista otti sen syliinsä ja hyväili sitä. Kaikkien huomio kiinnittyi nyt kissaan. Kerrottiin, miten kerran oli poliisilaitoksella ollut kissa, joka seurasi poliiseja aina rikospaikalle, etenkin erästä, nyt jo kuollutta poliisia. Kissa kehräsi tyytyväisenä poliisin sylissä, ja huoneessa oli ihmeen kodikas tunnelma, ikään kuin olisimme kokoontuneet sinne muuten vain. Ajattelin, että nytkin voisi millä hetkellä hyvänsä tulla hälytys, ja joku noista pojista saattaisi olla kuollut huomisaamuna. Hehän ovat aina ja joka hetki rintamapalveluksessa - milloin tahansa saattaa murhaajan veitsi tai luoti katkaista heidän elämänsä.
Toimittaja Lars Bruun:
-Yleensä me yritämme saada esille inhimillisen puolen jutussa, emme koskaan tahdo käsitellä rikollista kylmänä tapauksena, vaan yhteiskunnasta hairahtaneena henkilönä. Kerran meille sattui merkillinen tapaus. - Kukaan ei silloin vielä tiennyt, että Alko jälleen korottaisi väkijuomien hintoja. Tänne toimitukseen asteli mies - veti taskustaan esille hintaluettelon ja näytti meille. Siinä olivat Alkon uudet hinnat - ja tämä tapahtui kuitenkin useita päiviä ennen hintojen korotusta. Mies oli kaiketi varastanut sen hinnaston kirjapainosta ja toi meille nyt uutisia. Emme kuitenkaan sitä uutista silloin julkaisseet, vaikka mieli tekikin.
Toimittaja Pihlström:
- Että minkälainen pitäisi hyvän rikosreportterin olla?
-Ensiksikin sanoisin, ettei pitäisi olla naimisissa, koska on aina oltava valmiina lähtemään matkalle. Toiseksi hänen pitää olla nopeakynäinen ja älykäs, ja kolmanneksi on osattava seuloa jutusta esille jyvät akanoista.
Kolmantena tapasimme erään päivälehden entisen rikosreportterin, Armas Kauhasen.
-Istuin lehden päätoimittajan huoneessa, ja hän esitti minulle yllättävän kysymyksen:
- Haluatteko ryhtyä tämän lehden reportteriksi?
Mutisin jotain siihen suuntaan, että kyllä kai haluaisin, mutta en oikeastaan tiennyt, mitä tuollaisessa ammatissa pitäisi tehdä. Mutta päätoimittaja piti asiaa ratkaistuna, painoi soittokellon nappia ja sanoi:
- Kutsun tänne toimittaja X:n, ja hän neuvoo teille yksityiskohdat. Mitään virallista työaikaa teillä ei ole, vaan saatte tulla ja mennä milloin haluatte.
Sillä siisti.
- Ja siitä se sitten alkoi. Aloittelijan ei ollut niinkään helppo pysyä pinnalla, sillä kilpailu oli ankara, ja kilpailevan lehden reportteri oli käynyt poliisikoulun, joten hän tunsi poliisilaitoksen ja poliisiesimiehet kuin oman tyhjän taskunsa. Mutta pianhan minäkin heihin tutustuin, nimittäin heihin, joilla aina oli rikosjuttuja tiedossa.
Virkavelvollisuuksiini kuului siihen aikaan, tämä tapahtui melkein 30 vuotta sitten, kiertää kerran päivässä kaikkien komisarioiden ja kuulustelijoiden virkahuoneet uutisia utelemassa. Myöhemmin muodostui poliisiasemasta jonkinlainen 'toinen koti' minulle, ja muistan nukkuneeni siellä miehistöhuoneen vapaalla vuoteella muutamia öitäkin. Olihan silloin ainakin heti valmiina lähtemään tapahtumapaikalle, jos jotain erikoista sattuisi tapahtumaan. Ja kyllä silloin, kieltolain aikana, yhtä ja toista tapahtuikin.
Kerran sattui niin, että pirtumiehet tunkeutuivat varhain aamulla erään 'Sotilaspojaksi' kutsutun miehen kämppään väittäen hänen varastaneen heidän viinansa. Mies kielsi kuitenkin, ja pirtumiehet nappasivat hänet mukaansa, istuttivat autoon ja kyyditsivät Leppävaaraan. Siellä hänet sidottiin alastomana paaluun kiinni ja jätettiin omiin hoteisiinsa. Jollakin tavalla mies kuitenkin pääsi vapaaksi, ja tapauksen johdosta poliisi pidätti kolme miestä, ja minä kirjoitin heidän nimensä lehteen. - Seuraavana päivänä soi puhelin, ja langan toisesta päästä kuului, että kohtaloni tulisi olemaan sama kuin 'Sotilaspojankin'. Toisin sanoen kuolemantuomio. - No, sitä tuomiota ei kuitenkaan tähän mennessä ole pantu täytäntöön.
Oikein tässä vanhoilla päivillä innostuu, kun muistelee sitä kilpajuoksua, jota reportteri Erosen kanssa kävimme rikosuutisista. Varsinkin kuuluisan Tattarisuon-jutun yhteydessä. Tattarisuon lähteestä löydettiin eräänä päivänä joukko irrallisia päitä, käsiä ja jalkoja. Ja kun epäiltiin niiden olevan kotoisin läheiseltä Malmin hautausmaalta, ryhdyttiin siellä parin viikon kuluttua avaamaan rivihautoja. Kerran, istuessani erään korkeahkon poliisiviranomaisen virkahuoneessa, tämä ehdotti minun ottavan osaa tutkimuksiin siten, että minut pistettäisiin yöksi tuollaiseen hautaan ruumisarkussa, joka varustettaisiin soittokellolla. Kun ruumiinsilpojat sitten saapuisivat paikalle, tarvitsisi minun vain painaa nappia, ja poliisit huolehtisivat lopusta. - Kieltäydyin kuitenkin, sillä en halunnut tulla elävänä haudatuksi.
Olisi liikaa väittää, että olisin reportterina joskus pystynyt 'omin nokkineni' selvittämään jonkin murhajutun, eikä sellainen rikosreportterin tehtäviin oikeastaan kuulukaan. Riittää, kun saa sellaisia jymyjuttuja lehdelleen, joita ei ole muissa lehdissä. Tämä taas vaatii jatkuvaa työtä, valveilla oloa ja myöskin hyvää tuuria. Mielestäni reportterin tärkein ominaisuus on sitkeys ja peräänantamattomuus. Vaikka poliisi sanoisi 'EI', ja vaikka asia näyttäisi miten hämärältä tahansa, on sittenkin yritettävä saaja 'juttu' kokoon.
Nykyään en enää harrasta rikosjuttuja, enkä ole niitä kirjoittanut oikeastaan pariinkymmeneen vuoteen. Tai jos rikoksista on kirjoitettava, yritän päästä pintaa syvemmälle ja miettiä, mikä niihin oikeastaan on syynä? Sillä rikoksen tiellekin sortuneet ovat ihmisiä, kuten me muutkin, ja olosuhteet ja muut tekijät, joiden vallitessa rikos suoritetaan, ansaitsevat nekin oman käsittelynsä ja puntaroimisensa.