Kaksi kuoli ampumatragediassa Sipoossa

[Hämmentynyt]

Kaksi ihmistä kuoli ampumistragediassa Sipoossa
Julkaistu: 15.01.2011 11:29

Jälleen tälläinen tapaus.
Olikohan ihan alusta alkaen suunniteltu juttu, eli ns. laajennettu itsemurha?
No se selviää aikanaan, jos selviää.

Niin, sekavassa mielentilassa jokatapaukses toiminut. Toi laajennettu itsemurha on terminä ihan perseestä. Siinä annetaan jotenkin oikeutus yhtälailla tappaa läheiset mukana kuin itsensäkin. ja sen ajatusmallin takana taas on pakko olla narsismia tai vaikea psykoosi tms... koska on lähtökohtaisesti sairasta päättää toisen onnellisuudesta ja todeta että TOISELLE ihmiselle on helpompaa kuolla kuin esim saada tietää jotain taloudellisia seikkoja jotka ollu vaan toisella tiedos jne.. Raukkamainen teko, ja kuinka ylpeä ihmisen pitääkään olla, että taloudellisten ongelmien ja omaisuuden menettämisen takia ollaan valmiita itsensä ja luottavaisen läheisensä surmaamaan?

Nämä tapahtuivat Sipoossa, mutta onko tällä jokin yhteys siihen, että tämän miehen työkaveri ampui itsensä vain kolme viikkoa ennen tätä tekoa työpaikkansa autotallissa?

[devil_doll]

Tässä ketjussa mainitun toisen autonkuljettajan leski on nyt avautunut tapahtumista. Vaikka nimet on muutettu, tapaus on selvästi tunnistettavissa. Aika (jouluviikolla "4 v. sitten" eli 2011, po. 2010 eli vuosi lienee muutettu juttuun), paikka, tekotapa täsmäävät. Ampumaitsemurhat työpaikalla eivät sentään ihan jokapäiväisiä ole.

Jutusta käy ilmi, että edellisenä iltana mies oli käynyt jouluruokaostoksilla vaimonsa kanssa ja mm. ostanut itselleen alushousuja. Perheessä oli 6 lasta, nuorin vain 4-vuotias, ja he olivat juuri muuttaneet uuteen asuntoon. Mitään selitystä teolle, ei minkäänlaista viestiä löytynyt, vaikka puoliso kuinka etsi.

Itsemurhan tehneen leski: ”Edellisenä iltana hän osti alushousuja”

Joulukuinen aamu oli harmaa ja lumeton. Janne oli lähtenyt töihin jo viideltä, edessä oli tavallista pidempi työpäivä. Seitsemän jälkeen laitoin hänelle tekstiviestin ja kyselin, miltä ajokeli näyttää. Kun vastausta ei kuulunut, toivotin viestillä hyvää työpäivää. Yleensä Janne vastasi viesteihin heti, mutta nyt kännykän ruutu pysyi mustana. Joulukiireitä, ajattelin, ja lähdin töihin.

Viisi tuntia myöhemmin esimieheni toi minulle vieraita. Poliisipastorin ja virkapukuisen poliisin kasvot olivat vakavat.
”Onko lapsille sattunut jotain?” kysyin ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään.
Poliisi ja pastori pyysivät minut sivummalle.
”Näyttäisi siltä, että miehenne on ampunut itsensä työpaikkansa autotalliin,” poliisi sanoi.
”Menkää helvettiin”, minä huusin.
”En usko teitä!”

Halusin hypätä auton rattiin ja ajaa pois, mutta poliisi ja pastori käskivät minun rauhoittua. Minun piti lähteä heidän mukaansa viemään suruviestiä Jannen äidille ja sieltä kotiin lapsille.
Raivo muuttui pian itkuksi. Hain käsilaukkuni ja sopersin työkavereille, että Janne on kuollut. Itsemurhaa en voinut sanoa ääneen, se oli liian kamalaa.

Matkalla Jannen äidin luo ajatukseni olivat yhtä sekasotkua, mutta pystyin silti toimimaan loogisesti. Soitin kaikille tärkeille ihmisille. Pyysin Jannen veljen äitinsä tuek­si ja hyvän ystäväni lasten kanssa kotiin.
Oli hirvittävää olla se, jonka piti kertoa uutinen Jannen äidille. Vielä hirvittävämpää oli kertoa siitä lapsille. Meillä on Jannen kanssa kaksi yhteistä lasta, nuorin oli silloin neljä ja vanhempi viisi. Lisäksi perheeseen kuuluu neljä lasta edellisestä liitostani.

Pyysin lapsia istumaan.
”Äidillä on teille jotain aivan kamalaa kerrottavaa. ­Iskä on kuollut.”
Jokainen lapsi reagoi omalla tavallaan. Nuorin tyttö alkoi heti itkeä lohduttomasti, viisivuotias ei ehkä ymmärtänyt mitä sanoin eikä reagoinut mitenkään, vanhin kirosi ja lähti ulos ovesta.

Poliisipastori sanoi, että voisimme soittaa seurakuntaan, jos kaipaisimme ulkopuolista tukea. Olin tyrmistynyt. En ymmärtänyt, miksi itsemurhan tehneen omaisille tarjotaan kirkollista apua.
Kaipasin järjettömyyden keskellä järjellistä apua, ­että olisin voinut puhua vaikka lääkärin tai psykiatrin kanssa, mutta meidän kunnassamme sellaista ei ollut tarjolla.
”En kaipaa mitään lässytystä enkeleistä, se ei tuo Jannea takaisin”, huusin.

En pystynyt kertomaan lapsille itsemurhasta. Kerroin, että iskän sydän ei kestänyt. Tavallaan se olikin totta.
En ollut valmis jakamaan totuutta, minun piti pohtia tapahtunutta ensin itse.
Miksi hän oli mennyt tekemään jotain sellaista? Olisinko voinut estää sen? Oliko jotain, mitä en tiennyt tai huomannut?
Entä jos olisin saanut hänet aamulla kännykällä kiinni?
Epämääräinen syyllisyys sai minut häpeämään tapahtunutta.
Vielä edellisenä iltana kaikki oli ollut aivan normaalisti. Kävimme ostoksilla Ikeassa ja haimme Prismasta jouluruuat. Janne osti itselleen alushousuja. Ei kai ihminen, joka aikoo tappaa itsensä seuraavana päivänä, osta uusia alushousuja?

Olimme muuttaneet kaksi päivää aiemmin uuteen kotiin, ja muuttokin oli vielä kesken. Janne oli aina hyvin tarkka ja hoiti asiat loppuun. Miksi hän ei jättänyt minulle toimintaohjevihkoa esimerkiksi sen varalle, ­että lämminvesivaraaja menisi epäkuntoon?
Kun ystäväni otti lapset luokseen, etsin kuumeisesti jäähyväiskirjettä tai mitä tahansa selitystä Jannen teolle. Kävin läpi takit ja housut, tutkin kengät, laatikot, katsoin tyynyn alle. Ajoin vanhalle asunnolle ja kolusin kaikki tavarat. Kävin Jannen työpaikalla, puhuin Jannen ystävien kanssa, Jannen työterveyslääkärin kanssa. Mutta mitään selitystä ei löytynyt.

Olin kuin robotti, joka hoiti eteen tulevat tehtävät. Lapsille piti järjestää joulu. Piti tyhjentää vanha asunto. Piti järjestää hautajaiset. Piti perua kesäksi varattu Kreetan-matka.
Onneksi sain paljon apua. Jannen sukulaiset auttoivat muutossa ja ystävät lastenhoidossa. Ilman heitä en olisi koskaan selvinnyt.
Jouluksi paistoin kinkun. Nuorimmat lapset eivät aivan käsittäneet tapahtunutta, he iloitsivat joululah­joista.
Mutta minun piti kohdata todellisuus.

Menin siunauskappeliin täysi-ikäisen vanhimman tyttäreni kanssa. Etukäteen pelkäsin, että romahdan tai sekoan, mutta mitään dramaattista ei tapahtunut. Ampumavamma ei näkynyt kasvoissa, sen olin tarkistanut etukäteen.
Halusin koskea tuttua kättä ja silittää poskea, vaikka toisaalta minua pelotti, että Janne avaa vaikka silmänsä. Kun sitten uskalsin koskea, minut täytti rauha. Yllätyin siitä, kuinka tyyni olin siinä hetkessä. Käsi tuntui kylmältä ja vahamaiselta, kuolleelta.

Juttelin tyttären kanssa Jannen ruumiin äärellä, kuinka puemme hänet viimeiselle matkalle. Päätimme, että vaellusasu on hyvä, vaeltaminen ja luonto olivat Jannelle tärkeitä.
”Laitetaan iskälle kompassi mukaan, että hän tietää, mihin suuntaan pitää mennä”, tytär ehdotti.
Veimme hautaustoimistoon pienempien lasten piirustuksia, jotka nekin pääsivät iskän mukaan.
Hautajaisissa soi Elviksen esittämä My Way, siitä Janne piti.

Hautajaisten jälkeen koitti arki. Tajusin pian, että avun tarjoajia oli paljon, mutta harva todella auttoi. Sinä talvena oli kovat pakkaset ja lunta satoi valtavat kinokset. Yhtenä pakkaspäivänä hakkasin jäätä teräslapiolla autotallin edessä. Työ oli raskasta ja se olisi käynyt mieheltä paljon helpommin.
Silloin minuun iski katkeruus ja viha.
Miten perkeleessä Janne saattoi olla niin itsekäs, että lähti noin vain ja jätti minut tänne yksin talon ja kuuden lapsen kanssa?
Kiukunpuuskia tuli lisää. Sain huomata, että oli paljon asioita, jotka vain Janne olisi osannut hoitaa.
Yhtenä lauantaina koko talo meni pimeäksi. Sokkona haparoidessani ajattelin, että menen kirkkomaalle, kaivan miehen ylös, otan rinnuksista kiinni ja ravistelen hänestä vastauksen.
Siitä sähkökatkosta selvisimme naapurin avustuksella, mutta minä ehdin pelästyä vihaani. Mietin, olenko menettämässä järkeni.

En halunnut nuorimpien lasten tietävän Jannen oikeaa kuolinsyytä, joten päätimme Jannen äidin kanssa, ettemme kerro sitä ulkopuolisille. Sanoimme, että kuolinsyy oli äkillinen sairauskohtaus.
Jostain tieto pienellä paikkakunnalla silti levisi.

Lähikaupassa tutut puikahtivat hyllyjen väliin piiloon. Toiset olivat uskomattoman tahdittomia. Eräs vanhempi rouva töksäytti kassajonossa, että mikäs sille sinun miehellesi oikein tuli. Apteekissa toinen uteli, että miten sinun miehesi meni sellaista tekemään. Minulta saatettiin kysyä päin naamaa, kuka meidän autot nyt omistaa ja kuinka paljon lapset saivat henkivakuutuksesta korvausta.

Tuntui, että joidenkin mielestä olin syyllinen tapahtuneeseen ja siksi minua välteltiin. Se satutti. Kun pyysin tuttuja kylään, heillä oli aina jotain. Lopulta anelin, että tulisitte edes lasten vuoksi.

Olisin halunnut itkeä ja huutaa, että kuinka te kehtaatte, mutta ylpeys ei antanut myöten. Purin hammasta ja suoristin ryhtiä. Minua ette lannista, ajattelin.
Kotonakaan en voinut itkeä, koska huomasin, että lapset olivat huolissaan. Jos lähdin kauppaan, heitä huoletti, palaanko takaisin.

Lapsille sanoin, että itkekää, se tekee hyvää. Omat kyyneleeni säästin haudalle, siellä sain itkeä rauhassa. Vein ensimmäisen kevään aikana haudalle yli 800 kynttilää. Aina seitsemän kerrallaan, minulta ja jokaiselta lapselta yhden.

Perheellemme ei tarjottu kriisiapua, mistä olen edelleen katkera. Viereisessä kunnassa lääkäri oli käynyt vastaavassa tilanteessa kotona asti.
Työterveyshuollon kautta pääsin psykologille, josta ei tosin ollut mitään hyötyä. Hän ei osannut muuta kuin työntää Nessu-pakettia lähemmäksi. Löysin vertaistukea Facebookin Nuoret lesket -ryhmästä ja Surunauha-yhdistyksestä. Helmikuussa pääsin vihdoin työterveyslääkärille, joka ymmärsi, että tarvitsin traumaterapeuttia.

Terapeutti ymmärsi tunteitani. Hän kertoi, että viha Jannea kohtaan oli normaalia. Hän ymmärsi myös syyllisyydentunteitani, itsemurhan tehneen omaisen oli pakko käydä ne läpi. Kerroin häpeästä, jonka syyllisyys aiheutti, ja siitä, kuinka jotkut tuntuivat syyttävän minua tapahtuneesta. Sekin oli kuulemma tavallista. Kun teolle ei löydy motiivia, voi olla helpompaa etsiä syyllinen. Minä olin sopiva kohde.
”Mutta olenko minä syyllinen?” kysyin.
Siihen terapeutilla oli varma ja selkeä vastaus.
”Sinä et ole syyllinen. Et olisi voinut estää itse­murhaa, se on aina tekijän oma päätös.”
Sanat auttoivat. Nyt uskoin, että vaikka olisin saanut Jannen kännykällä kiinni, en olisi voinut vaikuttaa tapahtumiin mitenkään.
Maaliskuussa palasin töihin.

Kolmelle vanhimmalle lapselle kerroin todellisen kuolinsyyn hautajaisten jälkeen, 13-vuotiaalle keskimmäiselle vuoden päästä tapahtumasta, mutta nuorimmille vasta viime kesänä. Joidenkin asiantuntijoiden mielestä lapsille olisi pitänyt kertoa totuus heti, mutta uskon, että näin oli parempi. Kerroin, kun olin itse valmis ja kun uskoin, että lapset kestävät.
”Ai siksi kukaan ei ole halunnut tulla meille kylään”, toiseksi nuorin lapsi sanoi.
Kerroin lapsille myös siitä, että minusta tuntui, että jotkut pitivät minua syyllisenä.
”Mutta äiti, ei se ollut kenenkään syy”, tyttäreni sanoi ja on sanonut monta kertaa sen jälkeen.
Meillä on viime aikoina puhuttu paljon itsemurhasta. Olemme itkeneet yhdessä ja muistelleet iskää. On paljon kevyempi olla, kun ei tarvitse kantaa salailun taakkaa.

Opettelen elämään surun kanssa, joka on muuttanut olkapäälleni asumaan. Tutut tuoksut ja kappaleet tuovat joskus musertavan kaipuun, mutta eivät enää niin usein.
Ajattelen, että en voinut mieheni teolle mitään. En ota siitä syitä niskoilleni tai häpeä sitä, se on osa elämääni.
Jälkeenpäin ymmärrän myös sen, miksi ihmiset välttelivät minua. Olin surusta sekaisin, väsynyt, stressaantunut ja kiukkuinen. Ihmiset eivät löytäneet sanoja, joilla olisivat voineet lähestyä minua.
En ole enää katkera kenellekään, koska olen ymmärtänyt, että katkeruus vain syö muistoja ja haluan vaalia niitä. Tavallaan olen antanut anteeksi.

Olen silti sitä mieltä, että itsemurha on itsekäs ja raukkamainen teko. En keksi mitään, mikä siihen oikeuttaisi. Kaikkein raskainta on lähteä ilman selitystä. Olisin mieluummin löytänyt vaikka syytöskirjeen.
Lapsissa ja muistoissa Janne elää edelleen. Lasten takia jaksoin nousta ylös silloinkin, kun oli kaikkein vaikeinta.

Nauroimme vähän aikaa sitten, että jos Janne olisi tehnyt viimevuotisista perhekuvista kalenterin, siihen olisi päätynyt yksi otos takamuksestani. Hän halusi aina kujeilla, mutta lämmöllä. Jannea oli helppo rakastaa.
En saa koskaan tietää, miksi hän halusi kuolla. Olen silti onnellinen ja kiitollinen siitä, mitä meillä oli.”

Riitan ja Jannen nimet on muutettu.
Teksti: Leena Lukkari
Kuva: Anna Autio
Juttu on julkaistu Oliviassa 4/2015.

[devil_doll]

- Toisen uhrin puhelinta oli SUPO alkanut salakuuntelemaan jo vuonna 1998 hänen ollessaan Paavo Lipposen autonkuljettaja. Media peitteli tämän tapauksen "autorengaskaupoilla" ja siihen liittyvällä propagandalla, kun tämä juttu vuoti julkisuuteen vuonna 2003

Onko tämä varma tieto vai arvailetko vain? Kyse on siis tästä tapauksesta:

http://www.ts.fi/uutiset/kotimaa/107392 ... henkilolle

[Inhorealisti]

Ottiko hän siis etukäteen osaa kolmantena pyöränä tämän työkollegansa laajennettuun itsemurhaan ampumalla omalla virka-aseellaan itsensä valtioneuvoston autotalliin ?

Tässä siis nähdään kuinka älytön on median kautta meille usutettu tarina tästä koko vyyhdistä, joka on oikeasti peitemielessä toteutettua harhauttamista.

Koko tämän ajan ollaan SUPO:lla ja muualla korkeimmissa poliisivoimissa tiedetty, että tässä oli kyseessä ulkomaalaisten palkkatappajien homma johon ei tule puuttua.

Suht' vaikuttavasti heität olettamuksia ja saat kyhättyä niistä valtaapitävien salaliittoteorian. Teettävätkö huippupoliitikot useinkin tällaisia palkkamurhia? Tarvittaisiin evidenssiä tämän päättelyketjun tueksi, että sillä päästäisiin uskottavuuden piiriin.

Lainausta lyhennetty
-NILS-

[Iroquis]

Siis kaksi valtioneuvoston autonkuljettajaa kuoli lyhyen ajan sisällä.
Mitään ihmeellistä ei viidessä vuodessa yhteiskunta tasolla ainakaan tapahtunu ole,kaikki on oikeastaan ihan niinku ennenkin.
EU:ssa ollaan sisällä pysytty, Natosta pysytty ulkopuolella,etelänmaita rahotettu ja omia köyhiä riistetty niinku aina ennenkin,,ei siis mitään uutta järisyttävää yhteiskunta tasolla ilmaantunu ole.
Jos ne palkkamurhia olivat,eikä yksittäisiä omaehtosia tekoja niin jonku yksityihenkilön luulisi olevan taustalla sitte,luoja tietää minkä takia.