Hesarin verkkosivulta:
http://www.hs.fi/elama/a1415164552409
Psykologi: Naisten väkivaltaisuutta selitetään liian usein väsymyksellä
Psykologi Hannele Törrösen mukaan naiset nähdään usein vain äiteinä ja uhreina. Naisten väkivaltaisuudesta on vaikea puhua – ja siksi väkivaltaisten naisten on vaikea hakea apua.
Elämä 6.11.2014 8:02
Täysi luentosalillinen psykoterapeuttiopiskelijoita purskahtaa nauruun. Valkokankaalla pyörii opetusvideo, jossa esiintyy kiihtynyt nainen. Hän sättii miestään.
Välillä tekisi mieli huitaista, nainen sanoo.
Yleisössä istuvaa Hannele Törröstä ei naurata. Hän nostaa kätensä ylös ja pyytää puheenvuoroa.
Kuka?
Hannele Törrönen on psykologi ja psykoterapeutti. Törrönen on eläkkeellä, mutta toimii asiantuntijana eri projekteissa ja opiskelee lapsiperheisiin liittyvää psykoterapiaa.
Mistä tunnetaan?
Työskenteli pitkään Ensi- ja turvakotien liitossa ja on puhunut julkisuudessa naisten kokemasta ja tekemästä väkivallasta. Kirjoittanut kirjat Vaiettu Naiseus ja Hullu rakkaus – selviytymisopas. Alkuvuodesta ilmestyy kolmas kirja Vauvan kanssa vanhemmiksi.
Mistä ei tunneta?
"Minut tunnetaan siitä, että ideoin uusia juttuja ja tartun toimeen. Mutta oikeasti olen myös kova kyseenalaistamaan ajatuksiani. Jahkailun takia olen välillä todella hidas."
"Naurattaisiko meitä, jos puhuja olisi mies, jonka tekisi mieli huitaista vaimoaan?"
Väki hiljenee. Onpa huumorintajuton!
Tällaiseen reaktioon Törrönen on tottunut. Nyt eläkkeellä oleva Törrönen työskenteli 30 vuotta ongelmista kärsivien perheiden kanssa, ensin psykologina eri sairaaloissa, terveyskeskuspsykologina Vantaalla ja sitten kehittämispäällikkönä Ensi- ja turvakotien liitossa.
"Naisten tekemään väkivaltaan suhtaudutaan hyvin eri tavalla kuin miesten. Siitä vaietaan tai sitä vähätellään huumorilla ja selitetään väsymyksellä. Silti esimerkiksi pari vuotta sitten tehdyn Euroopan kriminaalipolitiikan instituutin tutkimuksen mukaan suomalaiset miehet ja naiset olivat kokeneet suunnilleen yhtä usein nykyisen kumppaninsa tekemää väkivaltaa. Erona oli toki se, että naisiin kohdistuva väkivalta oli rajumpaa", Törrönen sanoo.
Kaksi viikkoa sitten kolmekymppinen perheenäiti ajoi autolla päin bussia Rautavaaralla. Äiti ja kolme kyydissä ollutta lasta kuolivat. Julkisuudessa alkoi syiden etsintä.
Törrönen huokaisee.
"Kun äiti tekee tällaista, syyksi tarjotaan usein väsymystä. Mutta eivät kaikki väsyneet naiset ole väkivaltaisia ja levännytkin nainen voi olla. Juuri tällä väsymyskortilla ohitetaan väkivaltaisten naisten hätä."
Törrösen mielestä on hyvä, että äitien väsymyksestä puhutaan paljon. Pullantuoksuisen äiti-ihanteen tilalle on tullut arjen rankkuudesta avoimesti valittava ja vitsaileva huono äiti.
[...]
Mutta:
"Kun kaikki puhuvat siitä, että lasten kanssa on rankkaa, ei välttämättä tunnisteta todellista hätää ja aggressiota. Siksi tätä huono äiti -roolimalliakin pitäisi avata ja kyseenalaistaa."
Törrönen kiinnostui äitiroolien kyseenalaistamisesta saatuaan esikoisensa vuonna 1983.
Siihen saakka hän oli rakentanut uraa. Yhtäkkiä päivät kuluivat itkevää vauvaa kanniskellen.
"Yksinäisyys oli musertavaa. Menin vauvan kanssa kahvilaan istumaan, vaikka sellainen ei ollut tuohon aikaan tapana. Janosin tietoa siitä, miten muut naiset selviävät", Törrönen sanoo.
Hän kirjoitti ajatuksistaan perhelehti Kaksplussaan. Tekstiä ei aiottu julkaista, koska sitä pidettiin liian rajuna. Äitiyteen liittyvästä ahdistuksesta ei tuolloin ollut tapana puhua julkisesti.
"Edelliseen sukupolveen verrattuna meillä oli kaikki hirveän hyvin, koska oli pitkä äitiysloma, valmisvaipat ja purkkiruuat. Ajateltiin, että äitiys on niin helppoa, että äidit selviävät yksin", Törrönen sanoo.
Kun esikoinen oli 2-vuotias, perheeseen syntyivät kaksospojat. Seuraavan kahden vuoden aikana käytiin lääkärissä kaksisataa kertaa. Infektioherkät lapset sairastivat vuorotellen.
Kun kaksosten korvatulehdus oli pahimmillaan, heitä oli kannettava tunteja sylissä. Se oli ainoa asento, jossa korviin ei sattunut. Kaksivuotias pikkuveli roikkui lahkeessa.
"En koskaan unohda sitä epätoivoa, kun olin umpiväsynyt ja pojat vain itkivät."
Jos Törrönen kaipasi hetken hiljaisuutta, hän kömpi päiväunille autotalliin pysäköityyn ruumisautoon. Se oli hankittu edullisesti perheautoksi konkurssiin menneestä hautaustoimistosta.
"Niinä vuosina ymmärsin, että suomalainen äitiys on hirveän yksinäistä. Silloin oli vielä vallalla myytti täydellisestä uhrautuvasta äidistä."
Kun Törrönen palasi työhönsä Vantaan terveyskeskuspsykologiksi, hän alkoi toimia. Törrönen perusti Vantaalle äitikahviloita, joissa vauvojen kanssa kotona olevat äidit kohtasivat toisiaan.
"Vain toinen saman kokenut voi ymmärtää, minkälaista on tulla äidiksi."
2000-luvulle tultaessa myytti täydellisestä äidistä alkoi Törrösen mukaan hajota. Vastaiskuna ruokavalio-, kasvatussuuntaus- ja harrastusneuvoille äidit alkoivat puhua avoimesti omasta riittämättömyydestään.
Edelleen oli kuitenkin naisia, joille ei ollut tilaa edes uudessa äitiroolissa. Naisia, jotka eivät saaneet tukea äitikahviloissa tai terveyskeskuspsykologin vastaanotolla. He olivat väkivaltaisia naisia.
Heitä Törrönen halusi seuraavaksi auttaa.
Vauva oli pudonnut sohvalta. Kierähtänyt alas, kun äiti katsoi muualle. Käsivarsi ja kaksi kylkiluuta oli murtunut. Lääkäri kipsasi ja lähetti kotiin.
Tällaisia tarinoita Törrönen kuuli, kun hän aloitti 1990-luvun alussa työt Ensi- ja turvakotien liitossa.
"Äidin väkivaltaisuutta ei osattu tai haluttu tunnistaa, se oli niin kamalaa. Jos naiset etsivät apua, sitä ei ollut tarjolla. Heitä ei otettu asiakkaiksi naisille tarkoitettuihin palveluihin, koska he eivät olleet uhreja vaan tekijöitä. Väkivaltaisille miehille tarkoitettuihin ryhmiin naiset eivät päässeet, koska olivat naisia."
Törrösestä tämä oli hullua. Kun Ensi- ja turvakotien liitto haki vuonna 2004 rahoitusta naisten väkivaltaisuutta käsitelleeseen projektiin ja pyysi Törröstä sen vetäjäksi, hän oli innoissaan. Tarkoitus oli selvittää, miten naisten väkivaltaisuus tunnistetaan ja miten sitä voi hoitaa.
Sitten tapahtui kummia, Törrönen sanoo.
Useat naisjärjestöt julkaisivat kannanottoja, joissa ihmeteltiin Raha-automaattiyhdistyksen myöntämää 430 000 euron rahoitusta. Järjestöjen mielestä oli outoa, että RAY tukee projektia, joka ei kohdistu lähisuhdeväkivallan suurimpaan ongelmaan, miesten tekemään väkivaltaan.
"Se tuntui hullulta. Koska miehet ovat väkivaltaisempia, naisten tekemästä väkivallasta ei saisi puhua lainkaan, vai?"
Projekti vietiin loppuun neljässä vuodessa. Jatkorahoitusta sille ei kuitenkaan myönnetty.
Törrösen mielestä hyssyttelystä seurasi se, että nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, naisten väkivaltaisuus on edelleen tabu.
"Esimerkiksi THL:n neuvoloille tekemässä kaavakkeessa kysytään, onko äiti joutunut puolisonsa pahoinpitelemäksi. Odottava isä on varmuuden vuoksi epäilty, mutta äidiltä ei kysytä, onko hän ollut väkivaltainen."
Viime vuonna poliisin tietoon tulleessa perheväkivallassa tekijä oli mies 80 prosentissa tapauksista. EU:n perusoikeusviraston tutkimuksen mukaan 47 prosenttia suomalaisnaisista on kokenut jonkinlaista fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa. Ei kai siis ole ihme, että miesten väkivaltaisuudesta puhutaan enemmän?
Ei, vastaa Törrönen. Mutta tapa, jolla väkivaltaa käsitellään, on hänen mielestään vinoutunut.
"Miehet nähdään aina tekijöinä ja naiset uhreina. Osin tämä johtuu siitä, mitä lukuja katsotaan ja mitä tilastoidaan. Poliisin tietoon tulleissa pahoinpitelyissä miehet ovat tekijöinä ja uhreina ykkösiä. Mutta kun katsotaan uhritutkimusta, jossa väkivallasta on kysytty ihmisiltä itseltään, luvut tasoittuvat. Osittain tätä selittää se, että miehet eivät tee helposti rikosilmoitusta naisen tekemästä väkivallasta."
Törrönen toivookin, että miesten ja naisten kokemaa ja tekemää väkivaltaa tutkittaisiin nykyistä enemmän samoilla menetelmillä. Lisäksi pitäisi avata, mitä väkivallalla tarkoitetaan, Törrönen sanoo.
"Järjestöt ja media kertovat, että tutkimusten mukaan joka toinen suomalaisnainen kohtaa elämänsä aikana väkivaltaa. Sitä ei kuitenkaan kerrota, miten väkivalta on määritelty. Ensimmäinen ajatus on: musta silmä ja ruhjeita. Jotta saadaan tällainen prosentti, väkivallalla on tarkoitettu myös esimerkiksi käsivarteen tarttumista. Uskon, että aika moni nainenkin on joskus tarttunut miestään hihasta ja sanonut, että nyt et lähde mihinkään vaan selvitetään tämä", Törrönen sanoo.
Sitten hän kiirehtii lisäämään.
"Mitään väkivaltaa ei pidä vähätellä. Mutta ei pidä myöskään antaa naisille kuvaa, että puolet heistä joutuu hakatuksi, koska se ei ole totta."
Mielipiteidensä takia Törrönen on usein leimattu naisvastaiseksi. Omasta mielestään hän puolustaa naisia.
"Helposti käy niin, että vaikka naisia halutaan voimaannuttaa, heistä tehdäänkin pelkkiä uhreja ja altavastaajia. Mitä hyötyä siitä on?"
