Maa oli taas kerran kiertänyt auringon ympäri – vuosi 1999 oli alkanut ja elettiin tammikuun kuudetta. Sonya Nicole Speights, 29, oli ruokapöydän ääressä kokoamassa 500-palaista palapeliä kotonaan Floridassa, Tope Streetilla, Port St Johnissa. Hänen miesystävänsä 12-vuotias poika, Curtis, istui tykö 9mm puoliautomaattinen pistooli sylissään. Hän kohotti aseen ja ampui tätä rintakehään. Pojan sisko Catherine otti aseen ja ampui lisää luoteja. Speightsiin osui neljä yhdeksästä ammutusta luodista ja hän kuoli heti. Suunnitelman ensimmäinen osa meni täysin nappiin! Sisarukset raahasivat ruumiin kylpyhuoneeseen, pyyhkivät ja siistivät lattiat valkaisuaineella ja heittivät veriset pyyhkeet pesukoneeseen.
Sitten oli vuorossa suunnitelman toinen osa: tappaa isä ja toinen talossa asuva miessukulainen, jotka eivät sillä hetkellä olleet paikalla. Siihen he eivät pystyneet – Curtis itki ja tärisi ja he menivät paniikkiin tehtyään sen, minkä tekivät, ja juoksivat ulos. He juoksivat kavereidensa talolta toiselle, sanoen ampuneensa äitipuolensa vahingossa ja pyysivät apua piilopaikan löytöön. ”Cathy sanoi minulle, ’nyt Amanda, älä järkyty. Ammuin juuri äitipuoleni.’” Kun kaverin vanhemmat sanoivat, että asiasta pitää soittaa poliisille, sisarukset juoksivat lähimetsän suojiin. Vuorokauden vaihduttua tammikuun 7.:n aamuun he pyrkivät taas kaverilleen, jonka äiti soitti hätäkeskukseen. ”Pieni poika ja tyttö, jota etsitte, ovat ikkunani ulkopuolella.”
Sisarusparin perässä pitkin yötä juosseet poliisit löysivät heidät kahden mailin päässä kotoaan.
13-vuotias Catherine Jones. Kuva: AP/Florida Today
Aluksi he toistivat poliiseille saman version kuin kaverille. Siitä ei kuitenkaan päässyt yli, eikä ympäri, että ruumis oli siirretty kuolinpaikaltaan ja kämpässä oli selvästi siivottu. Varhain kuulusteluissa lapset myönsivätkin, että eihän se mikään vahinko ollut. Tästä huolimatta Catherine ei ilmaissut mitään katumusta. Kun etsivät olivat puhuneet heidän kanssaan, Jones sai puhua puolisen tuntia. Kesti vuosia, ennen kuin he myönsivät, että suunnitelmissa oli ollut tappaa muitakin.
Lapset isänsä kanssa
Catherine tunnustaa osallisuutensa toisen asteen murhaan
Lapsia syytettiin alkujaan ensimmäisen asteen murhasta. He eivät olleet monta vuotta ehtineet tallustaa vapaudessakaan, kun heitä jo uhkasi loppuelämä kiven sisässä. He tunnustivat syyllisyytensä toisen asteen murhaan saaden 18 vuotta vankeutta ja elinikäiset ehdonalaiset. Jos lapsia olisi kohdeltu oikeudessa lapsina, he eivät olisi voineet saada enempää kuin 3 vuotta linnaa, mutta siitä valamiehistö ehdottomasti kieltäytyi. Sisarukset saivat kunnian olla siihen mennessä nuorimmat Yhdysvalloissa aikuisina murhasta syytetyt. Oikeudessa lapsia lyhyesti edustaneen Tony Hernandezin mielestä he eivät olleet aikuisia – Curtis kysyi häneltä, saisiko hän Nintendonsa vankilaan.
”Lause ja lopputulema ovat vaivanneet minua koko urani”, Hernandez sanoo.
Mikä on totta ja mikä ei?
Kun heidät pidätettiin 7. tammikuuta, Brevard piirikunnan etsivät pitivät lasten motiivina mustasukkaisuutta, sillä isä oli aikeissa mennä naimisiin Speightsin kanssa. ”Aikanaan he [isä ja lapset] olivat olleet trio, kuin Kolme kaverusta”, viitaten yhdysvaltalaiseen 80-luvun komediaelokuvaan. ”Nyt he olivat nelikko, ja he olivat siitä katkeria”, sheriffin agentti Todd Goodyear totesi.
Oliko asia todella niin yksinkertainen? Olivatko he mustasukkaisia lapsia, jotka – kenties videopelien ja hemmottelun mädätettyä heidän aivonsa – päättivät hankkiutua eroon ilkeästä äitipuolesta, joka oli tullut sotkemaan heidän perheonnensa?
Todellisuudessa mitään onnea ei ollut koskaan ollutkaan. Isä, myös nimeltään Curtis, tapasi lastensa äidin Stacie Parksin, Palo Altossa, Kaliforniassa, jossa hän tarjoili tälle Kentucky Fried Chicken ravintolassa. 17-vuotias alkoi seurustella kuusi vuotta vanhemman Curtisin kanssa, vaikka perhe vastusti suhdetta mustaan mieheen. Oli rotukysymyksistä mitä mieltä hyvänsä, olisi kannattanut heittää hanskat tiskiin, sillä Curtis Jones alkoi pahoinpidellä heidän Parksia vain kuukausi seurustelun alkamisen jälkeen. Puolen vuoden päästä hän tuli raskaaksi. Jos hän kuvitteli, että se saisi miehen heltymään, niin erehtyi. Jones löi niin kovaa, että kohtu repeytyi ja vauva syntyi ennen aikojaan. Vauva, joka painoi kilon ja 672 grammaa, sai nimekseen Catherine.
Ei kestänyt vuottakaan, kun toukokuun viimeinen, -86 syntyi toinen lapsi, Curtis.
Parks jätti miehen monta kertaa, mutta palasi aina takaisin, kun tämä tarpeeksi ruinasi. Vuonna 1989 he menivät naimisiin. Jokunen kuukausi tämän jälkeen Parks panttasi kultaketjun saadakseen ostettua yhden suunnan lipun äidilleen Kansasiin, ja lähti iäksi. Hän kertoi myöhemmin Florida Todaylle, ettei äiti halunnut sekarotuisia lapsia nurkkiinsa pyörimään ja mieskin olisi voinut kostaa, jos lapset olisi viety. Itse kukin voi tietysti miettiä hiljaa mielessään, olisiko Parks voinut tehdä toisenlaisia valintoja.
Kaipa hän lasten parasta yritti ajatella kuitenkin. Vuonna 1993 Parks huristeli kerran Brevardiin, haki heidät koulusta ja vei Kansasiin omine lupine. Hänet pidätettiin kolmannen asteen ”huoltajuuden häirinnästä”. Lapset palautettiin Floridaan ja syytteistä luovuttiin.
Miehen väkivaltainen käytös ei varmaankaan kohdistunut vain perheeseen. Vielä samana vuonna eron jälkeen häntä syytettiin toisen asteen murhayrityksestä ammuttuaan kahta miestä Titusvillen biljardisalissa. Syytettiin lievennettiin lieväksi rikkeeksi, kun poliisi katsoi ammuskelun olleen itsepuolustusta. Lapset asuivat äidillään Alabamassa sen aikaa, kun isä setvi lakiongelmiaan.
Väkivallalla Catherine tuli tähän maailmaan ja sen keskellä hän ja pikkuveljensä kasvoivat. Curtis kertoi ensi kertaa 8-vuotiaana äidilleen sukulaismiehen käyttävän häntä seksuaalisesti hyväksi. Lastensuojelun asiakirjojen mukaan hän kertoi tämän jakavan vuoteen hänen kanssaan ja ”joskus hyväilevän, kun he ovat sängyssä yhdessä”.
Palatessaan kotiin Curtis muutti tarinaansa. ”Curtis sanoi valehdelleensa siinä toivossa, että sukulainen muuttaisi pois talosta tai hän pääsisi pysyvästi äitinsä luo.” Tapauksen tutkinta jäi siihen. Jos ajatellaankin hänen satuilleen, kukaan ei katsonut tarpeelliseksi pohtia sen enempää, miksi lapsi valehtelee näin vakavista asioista ja miksi oli niin hirveää asua sukulaisen kanssa saman katon alla. Se oli jo viranomaisten tiedossa, ettei tuo ollut mikään mukava setä, sillä hänet oli vuonna tuomittu tyttöystävänsä 14-vuotiaaseen tyttäreen kohdistuneesta seksuaaliväkivallasta -93. Sitä ennen hän oli lusinut kuusi vuotta aseistetusta ryöstöstä.
Pari vuotta myöhemmin lastensuojeluviranomaiset ilmoittelivat taas itsestään, kun Curtisilla oli mustelmainen ja turvonnut silmä. Tapaus haudattiin arkistoihin ilman sen suurempia fanfaareja.
Alle neljä kuukautta ennen murhia Catherinen opettaja Space Coast Middle Schoolissa kertoi lastensuojeluviranomaisille epäilevänsä, että sukulainen pahoinpiteli Catherinea seksuaalisesti. Epäily osui oikeaan. Catherine kertoo myöhemmin: ”Hän teki kaikkea, paitsi yhdynnän. Ei ollut raiskausta, mutta koskettelua ja hyväilyä ja suuseksiä. Hän laittoi minut tekemään oraaliseksiä niin, että oksensin.” Viranomaiset löysivätkin ”joitain merkkejä” lasten laiminlyömisestä, fyysisestä pahoinpitelystä ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Hieman he heristivät sormea isä Jonesille siitä, että tämä antoi seksuaalirikoksesta tuomitun miehen asua heillä, mutta eivät ilmeisesti pitäneet sitä erityisen huolestuttavana.
22. syyskuuta -98 Catherine karkasi kotoa. Hänet laitettiin kriisikeskukseen, josta hän joutui palaamaan kotiin vastentahtoisesti. Hän ja Curtis kiistivät pahoinpitelyn ja hyväksikäytön. Catherine sanoi isänsä vaientaneen hänet pelolla. Hän pelkäsi, ettei isä uskoisi ja pahoinpitelisi rangaistuksena. Viranomaiset tarjosivat isä Jonesille apua vanhemmuuteen ja neuvontapalveluita, mistä tämä kieltäytyi.
”Heidän ainoa keinonsa oli ottaa lapset pois kotoa, mutta ei lapselle voi sanoa sellaista, etenkään meille. Yksi vanhemmistamme oli jo lähtenyt”, Catherine sanoo.
Lasten käytös oli herättänyt huolta koulussa ja molemmat oli lähetetty vaihtoehtoisiin opetusohjelmiin. Cathy sai 75-päiväisen ohjelmansa päätökseen ja palasi omaan kouluunsa. Curtis siirrettiin ohjelmastaan toiseen aggressiivisen käytöksensä takia – viimeinen pysäkki ennen erottamista koulusta.
Lastensuojeluviranomaiset olivat siis yhteydessä perheen kolme kertaa. Mikään niistä kerroista ei johtanut yhtään mihinkään.
Mikä oli viimeinen niitti?
Muutama päivä ennen murhaa tapahtui jotain, mikä katkaisi kamelin selän. Catherine oli suihkussa, kun sukulainen änkesi kylpyhuoneeseen, veti suihkuverhon auki ja alkoi masturboida. Catherine itki. Saatuaan itsensä tyydytettyä, mies jätti 50 senttisen wc-istuimen kannelle ja poistui.
”Silloin kirjoitin päiväkirjaani, että tapan kaikki”, Catherine muistelee. Hän lakkasi syömästä perheen kanssa ja pysytteli huoneessaan.
Vaikkei Jones mikään superisä ollut, Catherine oli luottanut saavansa häneltä apua kertoessaan seksuaalisesta hyväksikäytöstä – vaan eipä saanut, sen enempää isältä kuin tämän naisystävältä. ”Hän [isä] ei uskonut minua silloin, ja tuntui kuin hän ottaisi puolia, valitsisi sukulaisensa minun ylitseni. Odotin hänen olevan siinä pisteessä, että haluaisi tappaa tämän.”
Voi vain kuvitella, kuinka kauhea tilanne lapselle on, kun huutaa apua, eikä kukaan kuule. Vain yksi ihminen maailmassa otti tytön todesta: hänen veljensä, joka koki ihan samaa.
Aamuisella koulumatkalla Curtis myönsi Catherinelle, että häntäkin pahoinpideltiin yhtä lailla. Nuori nainen päätti, että he eivät ansainneet sitä, ja että aikuisten, jotka sen sallivat, piti kuolla: sukulaisen, isän ja isän kihlatun.
Enää Catherine ei ole varma, miksi Speights päätyi tappolistalle. Jos hän olisi miettinyt pidempään, niin ei olisi päätynyt, hän kertoi psykologille.
Pikkuveljestä idea kuulosti varteenotettavalta. Viimeiset epäilyksensä hän hautasi, kun lastensuojeluviranomaiset tulivat ja lähtivät tekemättä mitään. Kaksikko tiesi, että isä säilytti asetta makuhuoneessaan.
Kesti pari viikkoa. Molemmat lapset olivat sattuneet puhumaan koulujensa rehtorien kanssa vain tunteja ennen rikosta, eikä kumpikaan rehtori huomannut mitään outoa.
”Näin Cathyn lounastunnilla”, rehtori Graves sanoi. ”Hän jutteli ja nauroi ja näytti hyvinvoivalta. Hän ei näyttänyt ollenkaan stressaantuneelta.”
Apulaisrehtori Dobsha sanoo Curtisin näyttäneen iloiselta. ”Hän oli uusi ja ollut täällä vasta muutaman päivän. Puhuin hänelle tietokoneluokassa ja hän näytti olevan kunnossa.”
Sitten koitti se päivä, jona lapset olivat isänsä naisystävän kanssa kolmistaan kotona ja tämä oli tekemässä palapeliä pöydän ääressä…
Mitä sen jälkeen tapahtui?
Catherine, joka aiemmin ei ilmaissut katumusta viranomaisten mielestä, sanoo nyt katuvansa, mutta olleensa silloin valmis mihin vain päästääkseen siitä helvetistä, jossa oli. Hän oli ”vain niin onnellinen ollessaan poissa. Tiedän, että se kuulostaa tosi vinksahtaneelta, mutta silloin olin poissa siitä kaikesta ja olin itsekseni ja olin turvassa.”
Stacie Parkskin tuumii, että vankeus saattoi olla omanlainen turvansa: jos ei olisi käynyt niin kuin kävi, ehkä lapset olisivat päätyneet tappamaan jonkun muun. ”Heidät otettiin pois siitä ympäristöstä ja nyt heillä on mahdollisuus. Jos tätä ei olisi tapahtunut, hirvittää ajatella, missä he olisivat juuri nyt.”
Vankilassa vierähti lopulta kuutisentoista vuotta.
Vanhemmat eivät olleet lapsia kohtaan yhtä tuomitsevia kuin oikeuslaitos. ”En koskaan kysynyt, miksi he tekivät niin”, Parks sanoi. ”Tajusin tietäväni, miksi. He olivat kasvaneet väkivallassa koko ikänsä.” Hän piti yhteyttä molempiin lapsiin, mutta suhde poikaan kehittyi läheisemmäksi kuin tyttäreen. Isukkikaan ei pahastunut kihlattunsa menettämisestä niin paljon, etteikö olisi vieraillut säännöllisesti lastensa luona vankilassa, vaikka välit saattoivatkin olla kireät. Ainakin Curtis on saanut vierailupäivinä tavata myös isoäitiä, serkkua ja paria kaveriaan.
Curtis sai nauttia vapauden tuulahduksesta vain päivän ajan 2004, kun hän ja muut pojat karkasivat hurrikaani Francesin tuhottua nuorisovankilan aidan. Hänen tuomioonsa lisättiin 318 päivää, mutta muuten hän on ollut ihmisiksi.
Lopullisesti Floridan vankilan portit avautuivat 29-vuotiaalle Curtis Jonesille aamuseitsemältä 28. heinäkuuta 2015. Hän ei halua antaa lehdistölle mitään lausuntoja. Catherine pääsi ulos elokuussa. He ovat yhä ehdonalaisessa ja saattavat joutua takaisin kiven sisään, jos tekevät pienenkin virheen. Vapautumista seuraavat 18 kuukautta heidän on maksettava viisikymppiä kuukaudessa valvonnastaan ja päihteitä saa sen aikaa käyttää vain rajoitetusti.
Catherine sanoo, että ottaa vastuun teostaan, mutta että rikosnimike ja tuomio olivat kohtuuttomat - mikään kylmäverinen tappaja hän ei ole. ”Elämämme ottaminen ei tuonut hänen elämäänsä takaisin.”
Tragedian laajuus
Suru koskettaa monia ihmisiä ja perheitä, sillä Sonya Nicole Speightsilta jäi aiemmasta suhteestaan kaksi lasta. Kun Speights muutti Jonesin perheelle elokuussa -88, tytöt tulivat sinne aluksi hänen kanssaan, mutta tämä lähetti heidät pian äitinsä hoiviin Alabamaan.
Inez oli vasta 8 ja Jessica 9 menettäessään äitinsä. He jatkoivat eloaan mummolassa, jossa he valehtelivat ystävilleen vuosia, että äiti asui Floridassa täysissä ruumiin ja mielen voimissa. Totuus sattui niin, että Jessica alkoi kertoa sitä ystävilleen vasta 10. luokalla.
Syntymäpäiviä, valmistujaisia, lomia ja muita tärkeitä päiviä varjostaa suru, koska paikalla ei ole jotakuta, jonka pitäisi olla siellä. ”Collegesta valmistumisen piti olla elämäni jännittävimpiä hetkiä, mutta ajatus siitä, ettei äitini nähnyt valmistumistani, surettaa minua”, Jessica sanoo. ”Hän oli niin koulutuksen puolesta, että tiedän, että hän olisi ollut minusta hyvin ylpeä.”
”En sano, ettei heitä pahoinpidelty ja olen pahoillani, jos heidän täytyi kestää sitä, mutta äitini ei ollut pahoinpitelijä, joten miksi tappaa hänet?” Inez ihmettelee yhä vuosien jälkeen, joka on pahoillaan siitä, ettei hänen poikansa saa koskaan tavata mummiaan. ”Muistan kaiken äidistäni. Ei ole kulunut päivääkään, etten olisi toivonut äitini olevan täällä siskoni ja minun kanssani.”
”En sano, ettei sillä ole väliä, että häntä [Catherinea] pahoinpideltiin, koska sillä on”, hänen siskonsa toteaa. ”Yhdenkään lapsen ei pitäisi joutua kokemaan sellaista. Mutta äitini ei ollut hänen pahoinpitelijänsä, joten häntä ei olisi tarvinnut ottaa kohteekseen. Miksi hän? Miksi minun äitini?”
Kunpa lastensuojeluviranomaiset olisivat auttaneet hänen siskopuoltaan, jonka hän muistaa "Munchiena” ja velipuoltaan, jonka hän muistaa "PeeWeenä”, Jessica pohtii.
”Vaikka se sattuu yhä, annan heille anteeksi. Jumala on tosiaan auttanut minua antamaan anteeksi. Olen Jumalan nainen ja vihan kantaminen sydämessäni heitä kohtaan lopun ikääni ei auttaisi minua yhtään. Se vain repisi minut, koska olisin katkera. Kieltäydyn olemasta katkera. Vaikka he eivät ole koskaan pyytäneet minulta tai siskoltani anteeksi, vaikka he käyttäytyvät, niin kuin eivät katuisi, vaikka he eivät välttämättä välitä siitä, miltä minusta tuntuu, annan heille anteeksi.”
Speightsiä jäivät kaipaamaan myös nuoret Thomas Jeffersonin yläasteella, jossa hän toimi oppimisvaikeuksista kärsivien apuopettajana oman äitinsä jalanjälkiä seuraten.
Tulevaisuus – onko sitä?
Herää kysymys, voiko tällaisen elämäntarinan omaava koskaan kunnostautua kunnon kansalaiseksi. Torstai on toivoa täynnä, sanonta kuuluu, mutta niin on varmaan Curtisin vapautumispäivä tiistai, ja sittemmin Catherinen, koska ainakin molemmat ovat käyttäytyneet vankilassa nätisti. Kun he ovat kasvaneet lapsista aikuisiksi, maailma on muuttunut kaltereiden toisella puolella ja paluu siihen on iso muutos. ”Kännykät, netti, autolla ajaminen ja tiedäthän, en koskaan mennyt lukioon”, Catherine pohtii sopeutumista uuteen elämänvaiheeseen, vaikka sentään suoritti vankilassa lukiota vastaavat opinnot. ”En koskaan pitänyt kotona meikkiä, enkä laittanut kynsiä, enkä ottanut raitoja, enkä muuta sellaista kivaa. Eniten kaikesta taidan kaivata ruokaa.”
Catherine sanoo, että hänen on opittava luottamaan ihmisiin uudestaan. ”Täällä et voi luottaa ihmisiin, kaikilla on motiivi kaikkeen. En todella tiedä, miten suhtautua ihmisiin. Koin asioita, joita en olisi koskaan kotona kokenut… ei ole mahdollista kasvaa toisenlaiseksi.”
Hän haluaa mennä collegeen ja suorittaa lakitutkinnon ja avata ravintolan, mutta ensimmäiseksi hän haluaa tavata veljensä. ”Kukaan ei ymmärrä, mitä olet käynyt läpi, paitsi joku, joka oli paikalla.” Lapsuuden naapuritkin muistavat heidät erottamattomina.
Catherinen mukaan pitkä erossaolo ei ole heikentänyt sisaruksellista rakkautta veljeen, jota tapasi vankeusaikanaan vain kerran, yhdeksisen vuotta ennen vapautumista. He ovat parhaat ystävykset, ja vaihtoivat kuulumisia kirjeitse, kunnes vankilanjohtaja kielsi sen rikoskumppanuuteen vedoten jokunen vuosi sitten.
Muunkinlaista rakkautta Catherine on saanut osakseen, sillä loppuvuodesta -13 hän on vankilassa mennyt naimisiin merivoimiin kuuluvan kirjeystävänsä kanssa, joka vaikuttui vastoinkäymisiä kokeneen tytön tarinasta. Tämä pitää yhteyttä myös vaimonsa veljeen.
Vankilatatuointien koristelema Curtiskin tuntenee omanlaista rakkautta korkeampia voimia kohtaan, sillä hän vapautuu pappina.
Sisko sanoo: ”Joskus ajattelen menneitä ja mietin, mitä jos tätä ei olisi tapahtunut. Olisimmeko toipuneet näin, niin kuin nyt olemme? Oliko näin pakko tapahtua vai olisiko vai tapahtua jotain muuta? 12- ja 13-vuotiaana ei tiedä mistään muusta.”
Enää kalterit eivät erota Catherinea kirjeystävästään, joka on luvannut auttaa häntä työhakemusten, tekstiviestien ja vakuutusten pelottavassa maailmassa
Lähteet:
http://www.floridatoday.com/story/news/ ... /30633089/
http://www.floridatoday.com/story/news/ ... /21775449/
http://www.floridatoday.com/story/news/ ... /21547895/
http://www.floridatoday.com/story/news/ ... /21646415/
http://articles.orlandosentinel.com/199 ... rtis-jones
http://www.usatoday.com/story/news/nati ... /30777929/
http://www.businessinsider.com/curtis-a ... &IR=T&IR=T
http://www.news.com.au/lifestyle/real-l ... 53eb63fbb2
http://www.floridatoday.com/story/news/ ... /21646415/
http://www.floridatoday.com/story/news/ ... /21547895/