URSA kirjoitti:Jos poika todella oli pelkästään autisti, oliko hän muka niin vaikea hoidettava, että raaka surmaaminen oli helpompaa? Mahdollinen väkivaltaisuuskin on hoidettavissa lääkkeillä. Miksi pojan mahdollinen joutuminen laitoshoitoon olisi ollut pahempi vaihtoehto? Tietysti omaishoitajan työ on raskasta, mutta että hukutat aikuisen poikasi matalaan jokeen?
Minä epäilen, että "pelkästään autisti" on varmaan monta kertaa rankempi hoidettava kuin kehitysvammainen tai fyysisesti vammainen. Autisteilla (aspergerit ovat "hyvätasoisia autisteja") on lisäksi erilaisia liitännäisongelmia eli pakko-oireista häiriötä, tourettea, ahdistuneisuutta, voimakkaita pelkotiloja, itsetuhoisuutta. Joillain on asperger-diagnoosin lisäksi adhd, kehitysvamma ja ties mitä. Meillä on kotona "pieni tiedemies" eli älykäs, harkitsevainen ja erittäin keskittymiskykyinen aspergerlapsi, jonka kanssa on kyllä ollut välillä tekemistä (se itsepäisyys!), mutta meidän arkemme ei ole mitenkään erityisen kuormittavaa. Lapsen kasvatukseen olemme kyllä joutuneet paneutumaan huolella, kokeilemaan eri keinoja ja käyttämään runsaasti luovuutta, kun häneen eivät päde samat konstit, kuin normilapsiin eikä valmiita, meidän tilanteisiin sopivia ohjeita ole oikein löytynyt.
Me olemme päässeet melko helpolla, mutta tuntuu surulliselta, kun eri vertaisryhmissä monien aspergerlasten perheiden elämä on yhtä helvettiä. Koko perhe yrittää hissutella, ettei autisti suutu, koska sitten on koko perheen ilta pilalla, kun autisti huutaa ja möykkää tai kävelee perässä ja valittaa. Pahimmillaan muu perhe saattaa olla vessassa paossa autistin aggressiivisuutta, kun isä ei ole kotona ja äidin voimat eivät enää riitä murrossikäisen pitelemiseen, perheenjäsenten terveys on vaarassa, tavaroita hajoaa ja ikkunoita särkyy. Perheen yhteiset menemiset ja tekemiset saattavat kaatua siihen, kun autistin pelot ja pakko-oireet tekevät lähtemisestä mahdotonta. Arki on hirvittävää vääntämistä joka ikinen päivä, että autisti saadaan kouluun ja ylipäänsä normaalit arkiaskareet, kuten hammaspesut, pukeutumiset, syömiset saadaan hoidettua. Aggressiivisuutta ja pakko-oireita saadaan hillittyä lääkityksillä, mutta moni joutuu lopettamaan niiden käytön vaikeiden sivuvaikutusten takia (mm. täydellinen ruokahaluttomuus, pelkojen lisääntyminen, harhat). Sitten kun lapsi kasvaa, tukitoimet vähenevät ja kun lapsi täyttää 18 v., hän on täysi-ikäinen ja hänellä on lain suoma oikeus päättää omista asioistaan eli istua vaikka 24/7 huoneessaan pelaamassa ja kieltäytyä opiskeluista, eivätkä vanhemmat voi oikein mitään. Minä en ymmärrä, miten kukaan jaksaa tuollaista elämää vuosikausia tai vuosikymmeniä

Että hattua täytyy nostaa "vain autistien" vanhemmille...