Media alkaa hiljalleen heräilemään siihen mitä mieltä suuri osa kansasta todellisuudessa on,
valonpilkahduksena järjen ääni Iltasanomien päätoimittaja Ulla Appelsinilta (tuskin noinkin rohkeaa kirjoitusta muu kuin päätoimittaja saisi julkaistuakaan)
Jos haluamme aidosti varjella suomalaisen yhteiskunnan rauhaa, jokainen sitä horjuttava ja aggressiivinen ryhmä on otettava vakavasti, kirjoittaa Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsin.
HELSINGIN asema-aukion tapahtumat ovat ravisuttaneet suomalaista yhteiskuntaa viime aikoina. Vaikka tutkinta on yhä kesken, kaksi asiaa on selvää: Rautatieaseman edustalla oli uusnatsihenkisen Suomen vastarintaliikkeen mielenosoitus ja tuon mielenosoituksen yhteydessä käytettiin väkivaltaa.
Tapahtuma on tuomittu laajalti ja viranomaiset ovat joutuneet pohtimaan, miten puuttua väkivaltaisten äärijärjestöjen toimintaan. Mikä on erinomainen asia.
Mutta tapahtuman ympärillä vellonut kuohunta marsseineen on herättänyt ihmisissä myös ristiriitaisia tunteita. Miksi? Kannattavatko suomalaiset kenties salaa natseja? Hyväksyvätkö ihmiset aggression? Eivät. Valtaosa suomalaisista tuntee varmasti suurta vastenmielisyyttä sekä uusnatseja että väkivaltaa kohtaan.
Mistä sitten on kyse? Siihen ei ole helppo vastata, mutta asian ymmärtämisessä voi auttaa Aisopoksen satu paimenpojasta ja sudesta. Muistatteko vanhan tarinan? Paimenpoika oli kedolla kaitsemassa lampaita. Hänen tehtävänsä oli varoittaa kylää vaaratilanteessa, mutta poika alkoikin huutaa varoituksia sudesta, vaikka sutta ei ollut mailla eikä halmeilla. Asiasta nousi kylässä aina iso hätä, mutta paimenpoika juoksutti kyläläisiä kerta toisensa jälkeen turhaan. Kunnes eräänä päivänä susi tulikin.
Mutta palataan sadun loppuun myöhemmin. Puhutaan ensin modernin ajan paimenpojista.
VIIME AIKOINA on käytetty monia hyviä puheenvuoroja fasismia vastaan. Mutta kuohuttava asema-aukion tapahtuma on synnyttänyt myös purkauksia, joissa on sorruttu liioitteluun ja ylilyönteihin. Väärinkäsitysten välttämiseksi on syytä korostaa heti alkuun, että Suomi ei ole rasismille immuuni. Meillä on rasisteja, meillä on ikävä kyllä esiintynyt myös rasistista väkivaltaa. Mutta toisin kuin moni on väittänyt, meillä ei ole vallinnut rasistisen väkivallan ympärillä syvä hiljaisuus. Itse asiassa joissakin tilanteissa jopa päinvastoin. Meillä on sadun paimenpojan lailla huudettu myös tilanteissa, joissa huutoon ei ole ollut aihetta.
Esimerkki avaa asiaa. Musta Barbaari eli James Nikander kertoi taannoin Facebookissa poliisin kohdelleen hänen äitiään ja siskoaan kadulla törkeästi ja aggressiivisesti. Tästä syntyi valtava kohu, josta miestä itseään ei kannata liikaa moittia: jokainen meistä on puolueellinen rakkaita läheisiään koskevissa asioissa. Kohu paisui jättimäiseksi siksi, koska moni poliitikko, vaikuttaja ja jokunen ammattitoimittajakin nieli Mustan Barbaarin tarinan sellaisenaan, edes kysymättä viranomaisten kommentteja.
Syntyi paimenpoikien kuoro. Poliisi sai käsittämättömän paljon lokaa niskaansa rasismista, etnisestä profiloinnista ja naisten poikkeuksellisen törkeästä kohtelusta. Kun asiaa sitten selvitettiin, paljastui, ettei sutta ollutkaan. Paimenpojat olivat huutaneet turhaan. Kuusi poliisia ja viisi ulkopuolista siviiliä todistivat, että tarina ei pitänyt paikkansa, vaan poliisit olivat käyttäytyneet tilanteessa täysin asiallisesti.
Mitä tekivät kohun lietsojat? Katuivat? Korjasivat pahoitellen virheensä? Eivät. Olivat hiirenhiljaa. Kunnes huusivat uudelleen.
HILJATTAIN väitettiin, että ulkomaalaistaustainen, niqabiin pukeutunut nainen olisi joutunut vakavan väkivallan uhriksi Itäkeskuksessa. Nainen itse kertoi, että Suomi ensin -mielenosoittajat olisivat pahoinpidelleet häntä monin eri tavoin, lyöneet, talloneet sekä repineet vaatteita. Taas kaikuivat sosiaalisessa mediassa susi-huudot, joiden mukaan kantasuomalaiset hakkaavat raskaana olevia ulkomaalaisnaisia keskellä kirkasta päivää, ja viranomaiset ja maan hallitus eivät tee yhtään mitään.
Viranomaiset kuitenkin tekivät: eivät hutkineet, vaan tutkivat. Tapauksesta kirjattiin kolme tutkintailmoitusta: naiseen kohdistetusta väitetystä lievästä pahoinpitelystä, naisen tekemäksi väitetystä lievästä pahoinpitelystä ja naisen epäillystä niskoittelusta poliisia vastaan. Viimeksi mainittu nimike perustui siihen, että nainen oli liioitellut tapahtumia poliisille niistä ensi kertaa kertoessaan.
Väkivallasta ei löytynyt mitään näyttöä, eikä naisella ollut vammoja. Niskoittelusta nainen itse sai poliisilta syyksi lukevan päätöksen, mutta olosuhteet huomioon ottaen kirjallinen huomautus katsottiin riittäväksi seuraamukseksi.
MITÄ MERKITYSTÄ näillä esimerkeillä on? Sitä, että turhilla huudoilla on rapautettu uskoa viranomaisiin. Sitä että syyttömiä ihmisiä on leimattu väärin perustein. Ja sitä, että kuten sadussa muinoin, alkaa ihmisten olla vaikea uskoa oikeaan suteen, kun väärästä on varoitettu niin monta kertaa. Ja juuri tämä ilmiö on näkynyt viime aikojen keskustelussa: suomalaisten enemmistö vastustaa aivan varmasti rasismia – väkivaltaisten uusnatsien vastustamisesta puhumattakaan – mutta osa kansasta on niin väsynyt jatkuviin ja turhiin susi-huutoihin, ettei enää jaksa niihin reagoida tai asian käsittely jopa väsyttää.
Se on ikävä seuraus, sillä tällä kertaa huutoon on ollut aidosti syytä. Kun keskellä Suomen pääkaupunkia pidetty uusnatsien mielenosoitus johtaa väkivaltaan ja mahdollisesti jonkun ihmisen kuolemaan, se on erittäin vakava ja järkyttävä asia.
Vapaa oikeus osoittaa mieltä on yksi vapaan demokratian kulmakivistä. Mutta sitä demokratiaa ei saa käyttää väärin, koska muuten pidemmän päälle demokratia on vaarassa. Mielenosoitus on nimensä mukaisesti tarkoitettu mielipiteen ilmaisuun, ei aggressioon: ei kivien viskelyyn, ei paikkojen hajottamiseen, ei eläinten vahingoittamiseen eikä tietenkään kenenkään toisen ihmisen pahoinpitelyyn, vaikka kaikkia näitä on Suomessa viime vuosina nähty.
Väkivaltaiseksi muuttuneessa uusnatsien mielenosoituksessa ei ole mitään puolusteltavaa, päinvastoin: se on jyrkästi tuomittava.
ITSE TAPAHTUMAA on kuitenkin syytä vilkaista hiukan syvemmältä. Asema-aukion epäilty pahoinpitely nimittäin sekä on että ei ole yksittäistapaus.
Se ei ole yksittäistapaus, koska organisaationsa kautta epäilty tekijä on osa vastenmielisen ryhmän toimintaa. Kohtalokkaana päivänä hän oli paikalla edustamassa ryhmää, joka kannattaa kansallissosialismia ja valkoista ylivaltaa ja joka on tarvittaessa valmis aseelliseen väkivaltaan. Väkivalta on jo sinänsä hyvin vakava asia, mutta vieläkin vakavammaksi se muuttuu, jos väkivalta kanavoituu SVL:n kaltaiseen ryhmään, joka hyväksyy väkivallan ratkaisukeinona.
Asema-aukion tragedia ei ole yksittäistapaus sikälikään, että epäillyn tekijän rikoshistoria on karmaiseva. Se alkaa jo 16-vuotiaasta (mitä sitä ennen on tapahtunut, eivät julkiset rekisterit kerro) ja sen jälkeen hän on potkinut, hakannut, riehunut, jäänyt kiinni erilaisten aseiden hallussapidosta, sytyttänyt tulipalon, puukottanut selkään jne. Uhreiksi on valikoitunut milloin keitäkin, ulkomaalaistaustaisia ja kantasuomalaisia, kansalaisia ja poliiseja.
On hyvä kysymys, eikö suomalaisella yhteiskunnalla tosiaan ole mitään keinoja tällaisen henkilön pysäyttämiseksi, kun ko. mies ajautuu jatkuvasti tilanteisiin, joissa joku ihminen (ja myös välillä hän itse) on hengenvaarassa.
Toisaalta tapahtunut on siinä mielessä yksittäistapaus, että pahoinpitely ei ollut tämänhetkisten tietojen mukaan etukäteen suunniteltu, eikä sitä suunnattu kehenkään ennalta päätettyyn poliittiseen vastustajaan.
Uhri osui tiettävästi paikalle sattumalta, kohtasi mielenosoittajat, sylkäisi ja ajautui poliisin mukaan jonkinlaiseen sanaharkkaan mielenosoittajien kanssa. Tämän jälkeen epäilty tekijä juoksi uhrin perään ja törkeästi potkaisi tai tuuppasi häntä, jolloin uhri kaatui. Viikko pahoinpitelyn jälkeen uhri kuoli, kun hänet oli kotiutettu sairaalasta. Oikeus ratkaisee, onko pahoinpitelyn ja kuoleman välillä syy-yhteys. Jo tässä vaiheessa on kuitenkin selvää, että murhasta ei ole juridisesti kyse.
SIITÄ TULLAAN susihuutoihin. Uusnatsien vaaraa ei saa missään nimessä väheksyä, mutta sitä ei saa liioitellakaan. Sutta pitää huutaa, mutta jos ei suurta susilaumaa ole nähty, laumaa ei tule keksiä.
Uusnatsiliike ei ole ollut Suomessa dramaattisessa kasvussa, vaikka näin on annettu joissakin kommenteissa ymmärtää. Eräskin kolumnisti loi jo mielikuvaa kaduilla kohta kuuluvasta ”rautasaappaiden kopseesta” ikään kuin hetkenä minä hyvänsä voisi natsiarmeija marssia kulman takaa.
Tällaisen käsityksen synnyttäminen ja kansalaisten turvattomuudentunteen lietsominen on vastuutonta.
Muistetaan tosiasiat: Suomi on, onneksi, edelleenkin erittäin rauhallinen maa ja ääriainekset marginaalisia. Toisin kuin monessa muussa maassa (vaikkapa Ruotsissa tai Saksassa) uusnatsihenkisten henkilöiden liikehdintä on melko pientä. Aktiivisten toimijoiden osalta puhutaan kymmenistä, ehkäpä sadasta ihmisestä. Esimerkiksi Supo ei ole toistaiseksi nähnyt SVL:stä merkittävää vaaraa Suomen yhteiskuntajärjestelmälle.
Omanlaistaan kuvaa liikkeen vahvuudesta kertovat asema-aukiolta otetut valokuvat kohtalokkaalta tapahtumapäivältä. Vaikka SVL järjesti tilaisuutensa keskellä Helsinkiä, aivan Rautatieaseman kupeessa loistavien liikenneyhteyksien päässä, paikalle vaivautui lippuja heiluttelemaan vain muutama mies.
Ryhmä on silti otettava vakavasti pienuudestaan huolimatta, kuten mikä tahansa ryhmä, joka tarkoituksellisesti pyrkii horjuttamaan yhteiskuntarauhaa. Toistetaan vielä: jokainen yhteiskuntarauhaa horjuttava ja aggressiivinen ryhmä on otettava vakavasti.
Kuten esimerkiksi ne Eläinten vapautusrintaman (EVR) eläinaktivistit, joiden epäillään sytyttäneen tuhoisan tulipalon Vantaalla kesällä. Poliisi tiedotti hiljattain, että Pohjolan Matkan linja-autovarikolla tuhoutui kokonaan tai osittain kymmenkunta autoa, mikä on toki aineellisestikin kova tuho, mutta ainekset paljon järkyttävämpään katastrofiin olivat lähellä. Yhden palaneen bussin lähellä sijainneessa taukotilassa oli näet lepäämässä viisi kuljettajaa, sillä oli puoliyö. Onneksi kuljettajat ehtivät pelastautua, vaikka palo levisi räjähdysmäisesti.
Oli tuurista kiinni, että tuona yönä ei tullut viittä vainajaa – ja toisin kuin asema-aukion tragedia, isku bussivarikolle oli etukäteen suunniteltu.
UUSNATSIT on tuomittu laajalla rintamalla Suomen poliittisessa johdossa. Mikä on aivan oikein. Niin pitääkin tehdä. Mutta on hyvä kysymys, miksi EVR:n epäillystä teosta on vallinnut syvä hiljaisuus.
Jos me haluamme aidosti varjella suomalaisen yhteiskunnan rauhaa, silloin ihan kaikenlainen aggressio ja tahallinen tuho on pakko tuomita. Ihan kaikki. On kestämätön tilanne, jos alkaa syntyä käsitys, että joku aggressiivinen ryhmä olisi Suomessa jotenkin toisia aggressiivisia ryhmiä parempi.
Valitettavasti meillä on näitä ryhmiä useita: on rasistisia ja uusnatsihenkisiä ihmisiä, on anarkisteja, on tuhotöihin valmiita olevia EVR:n aktivisteja ja on myös useita terrorismia tukevia ryhmiä, joilla on kansainvälisiä yhteyksiä radikaaliin islamismiin ja terrorijärjestö Isisiin. On ehdottomasti Suomen etu, että mihinkään näistä ei kanavoidu lisää väkeä.
Mistä tullaan Aisopoksen sadun loppuun: siinähän kävi sitten huonosti. Susi tuli ja söi eri versioista riippuen joko lampaat tai paimenpojan, kun aitoihin varoituksiin ei turhien huutojen jälkeen kylässä enää reagoitu. Emme kai halua, että Suomelle käy näin? Meidän on pysyttävä rasistisen väkivallan, aktivistien iskujen ja mahdollisten terroristien varalta hyvin valppaana, mutta väärää vaaraa ei saa huutaa, vaan varoitusten tulisi aina pohjautua tosiasioihin.
NÄIN EI kuitenkaan tällä hetkellä valitettavasti ole. Meillä on molemmilla äärilaidoilla ihmisiä, jotka ovat valmiita väittämään mitä vain – kunhan se vain sopii heidän omaan maailmankuvaansa. Meillä on ikävä kyllä esimerkiksi rasisteja, joihin uppoaa mikä tahansa keksitty ja ruma tarina maahanmuuttajista. Mutta meillä on valitettavasti myös sellaisia kansalaisia, jotka käyttävät mustiabarbaareja hyväkseen: maalaamalla Suomesta rumemman kuvan kuin mitä todellisuus onkaan. Tämän joukon mielestä suomalaiset ovat jotenkin poikkeuksellisen rasistinen kansa ja esimerkiksi poliisi lähtökohtaisesti paha. Siksi tälle ryhmälle viikonlopun mielenosoitus ei ollut vain vilpitön hätähuuto fasismia vastaan, kuten suurella osalla marssijoista varmasti oli, vaan keino tuoda häikäilemättömästi esiin omaa näkemystä. Niinpä marssilla nähtiinkin esimerkiksi banderolli, jossa hyökätään Suomea ja (mielenosoitusta turvaavaa) poliisia vastaan.
Ja tämä on surullista. Me emme tarvitse paikkansa pitämättömiä susi-huutoja mistään suunnasta. Varautua erilaisiin uhkiin toki pitää: siksi se sadun paimenpoikakin kedolle pantiin lampaita kaitsemaan. Mutta sadun opetus on, että kylä, lampaat ja paimenpoika ovat turvassa vain, jos uhkia käsitellään faktojen pohjalta. Tosiasioiden avulla voi etsiä ratkaisuja, mielikuvat ja väärät tiedot lietsovat turvattomuuden tunnetta, epävarmuutta, riitoja ja välinpitämättömyyttä. Ja sellaiseen kehitykseen ei pienellä Suomella näin epävarmassa maailmassa oikein olisi varaa.
Ulla Appelsin
Boldaus loppupuolella minun, jokainen saa toki etsiä kirjoituksesta omaan agendaansa parhaiten sopivan kohdan, mutta minun mielestäni tuo boldaamani kohta kiteyttää paljon tämän hetkistä tilannetta.
Päivystävällä osastolla nyt melkein aina onkin potilaita, harvoin on täysin tyhjää.