Itse seurustelin reilun vuoden "pahan pojan" kanssa. Hänen kontollaan oli mm. pahoinpitelytuomioita, varkauksia, rattijuopumuksia, varastetun tavaran kätkemisiä jne. Ei kuitenkaan sentään mitään seksuaalirikoksia tai henkirikoksia.
Olen itse ns. "hyvästä perheestä", vanhempani ovat kummatkin opettajia, ja ovat olleet mitä parhaimpia kasvattajia - oikeastaan voisi sanoa, että heitä parempaa isää & äitiä saisi hakemalla hakea. Olen myös aina menestynyt kohtuullisen hyvin opiskeluissani - käyttäisin itse sanaa "keskivertosuorittaja". Opiskelun yhteydessä käyn myös töissä. Ok, joskus nuorempana (15-17 vuotiaana) tuli kyllä viinan kanssa läträiltyä ja tyhmyyksiä tehtyä, mutta nykyään näin "vanhempana ja viisaampana", ei ole enää pahemmin samoissa porukoissa tullut pyörittyä.
En oikein itsekään tiedosta syitä, minkä takia rakastuin tähän kyseiseen "renttuun". Miesmakuni on nimittäin aina ollut aivan päinvastainen; fiksu, rehellinen, suoraselkäinen ja vastuuntuntoinen mies, on aina ollut enemmän minun makuuni. Oli siis melkoinen yllätys myös itselleni, että löysinkin itseni kulkemassa "pikku rikollisen" kanssa, joka ei "oikeita töitä" ollut tehnyt aikoihin ja niistäkin vähistä mitä teki, sai jokaisesta potkut.
Muista "pahoista pojista" poiketen, hän ei koskaan kuitenkaan kohdellut minua huonosti, päinvastoin, tunsin joskus olevani kuin mikäkin prinsessa. Hän puolusti minua aina tarpeen tullessa ja hänen kanssaan oli mitä turvallisinta liikkua kaupungilla. Ulkonäöllisesti hän vastasi täysin kuvaani ihannemiehestäni: komea, isokokoinen, lihaksikas kaljupää. Pakko myöntää, että olin aivan rakastunut.
Nyt näin jälkikäteen tuon tunteen haihduttua, olen miettinyt syitä tuohon. Ensimmäinen syy joka tulee mieleeni, on hoivavietti, joka minulla nuorella typykällä jo tuolloin oli. Halusin auttaa häntä, halusin "parantaa" hänet, halusin että hän muuttuu minun vuokseni. Uskoin ja toivoin, että hän rakastaa minua niin paljon, että on valmis muuttumaan vuokseni ja elämään "kunnon elämää". Tunsin itseni tärkeäksi auttaessani häntä. Yritin muuttaa ja muokata häntä unelmien miehekseni.
Toiseksi, hän oli totaalisen erilaisesta perheestä kuin minä. Isä häipynyt kuvioista jo aikoja sitten, äiti alkoholisti. Yritin ymmärtää häntä liikaa, ehkä jopa tunsin sääliäkin. Pistin hänen tekonsa kurjan lapsuuden ja koulukiusaamisen piikkiin. "Nokun sillä oli niin kurja lapsuus..." Joopa joo, kyllä sitä on voinutkin ihminen sitten olla naiivi ja typerä.
Kolmanneksi, sisimmässäni on ehkä aina asunut pieni kapinoitsija. Kaipasin tuolloin palavasti elämääni jännitystä ja seikkailua. Oma elämäni kun vaikutti niin tylsältä - opiskelua, töitä, opiskelua, töitä. Ikinä ei tapahtunut mitään "jännää", arki oli samanlaista harmaata viikosta toiseen. Ja mikäs sen jännempää, kuin piileskellä ovella pimpottavia poliiseja vaatekomerossa yhdessä. Muistan vieläkin kuinka nauraa kihersimme katketaksemme "typerille kytille".
Noh, eräänä päivänä vain tajusin, että tämä mies ei tule kasvamaan aikuiseksi ikinä, hän ei koskaan pysty olemaan sellainen mies kuin haluaisin, ei tarpeeksi vastuuntuntoinen, että edes pystyisin harkitsemaan hänen kanssaan joskus tulevaisuudessa perheen perustamista. Alkuhuuman haihduttua, tajusin oikeastaan kuinka säälittävä luuseri hän oli enkä pystynyt ymmärtämään itseäni. Kuinka ikinä olinkaan pystynyt olemaan sellaisen idiootin kanssa, ihan oikeasti? Huhhuh.
Kaikista huvittavinta tässä on se, että vanhempani pitivät tuota kyseistä miestä oikeana unelmien vävypoikana, sillä en ikinä uskaltanut kertoa heille, mikä tuo mies oikeasti oli. Peittelin ja valehtelin, että hän käy rehellisessä töissä jne. Vieläkin joskus äitini huokailee että: "Kyllä se ***** oli sitten niiiin mukava poika, mielelläni olisin hänet tähän perheeseen ottanut..."
Joo-o, ihan varmasti äitimuoriseni, ihan varmasti olisitkin.
