Arlene kirjoitti:Mutta kahdenlaista mielipidettähän tuosta nauhojen julkistamisesta on. Toiset puolesta, toiset vastaan. Uhri Mark Taylor sanoi nauhojen näkemisen auttaneen häntä ymmärtämään poikia paremmin. Ymmärtämään miksi he tekivät mitä tekivät.
Minusta se tässä onkin juuri se ongelma. Ihmiset eivät ymmärrä. Jos heidät saataisiin katsomaan nuo nauhat, niin olen melko varma, että he ymmärtäisivät paremmin. Ihmisillä tuntuu ne ajatukset jumahtavan siihen asteelle, että "hitto, ne tappoi ihmisiä, palakaa helvetissä!", mutta kukaan ei lähde syvemmin analysoimaan sitä tunnetta sitten, syitä siihen tekoon tai poikien tapaa ajatella. (Ja jos lähteekin, niin heti on koulutappaja-ihannoija ja sairas ihminen itsekin.)
Kuka tahansa koulukiusauksesta yhtään pidempään kärsinyt tietää ne tunteet, mitkä siinä taustalla pyörii, varsinkin juuri sen ikäisenä kun on muutenkin vaikeaa keskittyä elämiseen. Tulee uusia yhteiskunnallisia sääntöjä ja samaan aikaan kun mieli tekisi lähinnä juosta pihalle ja tehdä mitä itse tykkää, niin pakotetaan menemään synkkään laitokseen, jossa olet kiusaajien silmätikkuna ja uhrina. Joka päivä samaan paikkaan on pakko mennä, halusit tai et. Siinä vaiheessa kun muut oppilaat ja opettajat ummistavat silmänsä kiusaamiselta ja sitä jää totaalisen yksin, alkaa ihan varmasti erilaisia kostonhimoisia ajatuksia heräämään. Dylanilla ja Ericillä kävi onni, mutta eri tavalla kun ns. normaali ihminen voisi ajatella. He molemmat olivat ilmeisen kiusattuja (Ericin taustoista vaikeampi sanoa, mutta ilmeisesti häntäkin oli kiusattu joka kerta koulun vaihdon jälkeen), Dylaniahan kiusattiin jatkuvasti jokaisessa koulussaan. Heidän onnensa oli se, että he löysivät toisensa, pystyivät ymmärtämään toinen toisiaan ja vaikka äkkiseltään olivatkin hyvin erilaisia kuitenkin, niin pidemmän päälle pinnan alla kyti sama viha ja inho kanssaoppilaita, yhteiskuntaa ja koko maailmaa kohtaan.
Vaikka alkuperäisen suunnitelman mukaan ensimmäisessä aallossa piti kuolla jo arviolta se 500 ihmistä, jotka olivat pakkautuneet ruokalaan, niin melko varmasti pojat olisivat olleet tyytyväisiä siihenkin, että olisivat saaneet kaikki kiusaajansa yhteen huoneeseen, aseet käteensä ja rajattomat luotivarastot. Iskussahan lienee oli kuitenkin kyse ennen kaikkea kostosta, vaikka sivullisia, viattomiakin siinä kuoli. Viattomista ei voi oikein sanoa kuin että olivat väärässä paikassa väärään aikaan. Siinä kyltymättömässä kostonhimossa sitä usein sokeutuu sille, kuka on oikeasti syyllinen ja kuka ei ole. Kun on juopunut vielä ajatuksesta, että nyt saa leikkiä Jumalaa, saa päättää kuka kuolee ja kuka ei, niin äkkiäkös sitä keksii ihan järjettömiäkin syitä saada tappaa joku toinen. Toisaalta taas, oli niiden viattomienkin ampumisessa ihan vissi pointtinsakin: Koskaan ei voi tietää kuka niistä omaakin suuremmat voimavarat kuin päälle näyttää. Ei voi tietää kuka niistä käy päälle, yrittäen riistää aseen ja ehkä jopa onnistuukin siinä. Ehkä ne veitset oli sitä varten, että jos semmoinen tilanne käy, niin on vielä vara veitsellä iskeä, eikä käy niin onnettomasti kuin Kinkellille joku aika aiemmin.
Brooks kirjoitti siitä, miten kamala koulu Columbine on ollut, miten opettajat on osanneet ummistaa silmänsä aina itselleen sopivissa tilanteissa ja miten siellä ei ole oikeastaan kenenkään muun kuin urheilijan hyvä olla. Vertaan hänen kertomisiaan omaan kouluuni aikanaan. Meillä oli koulu, jossa oikeastaan kenelläkään ei ollut hyvä olla. Jokainen oli omillaan, kenenkään kiusaamiseen tai kiusattuna olemiseen ei puututtu, ainoa mistä pidettiin huolta oli opettajat. Opettajat tukivat toinen toisiaan ja jos heitä kohtaan joku teki väärin, tuli siitä jumalattomat seuraukset ja sanktiot. Mutta jos joku hakkasi sinut koulun pihalla ja menit siitä kertomaan, kukaan ei välittänyt. Jos joku nimitteli sinua käytävällä ja opettajia sattuikin olemaan paikalla, siitä ei välitetty. Jopa tunneilla sinua saatettiin taukoamatta heitellä erilaisilla jutuilla, pyyhekumin palasilla, märällä vessapaperilla, roskilla, pienillä kivillä ja muilla. Mitä teki opettaja, ylin järjestyksen valoja? - mitäs muuta kuin käänsi selkänsä sopivasti. Koulun jälkeen sinua saatettiin seurata ja heitellä lumipalloilla/mudalla, nimitellä ja töniä. Tämä johti siihen, että pahiten kiusatut joutuivat keksimään erilaisia keinoja koulusta poistumiseen, järkeviä ja vähemmän järkeviä, pelastaakseen nahkansa siltä päivää. Pahimmat kiusaajat jäivät odottamaan yleisimmin käytetyille ulko-oville kiusattaviaan koulun jälkeen, joten silloin oli helpompaa karata taka-oven kautta, ikkunasta, yrittää kysyä jotakuta hakemaan sinut pois koulusta tai parhaassa tapauksessa jäit odottelemaan jonnekin mahdollisimman piilossa olevalle käytävälle jopa tunniksi koulun jälkeen, ehkä pidemmäksikin aikaa, kunnes saatoit olla varma, että kiusaajat olivat kyllästyneet ja lähteneet.
Minä ymmärrän ihan täysillä sen tunteen, sen voimattomuuden ja heikkouden, minkä pojatkin varmasti joutuivat kokemaan aikanaan, kunnes päättivät nousta sen yläpuolelle - eri tavalla tosin mitä aina kiusattuja käsketään tekemään. Heidän voimantunteensa tulisi aseista, niistä hetkistä kun he näkisivät muiden kuolevan. Kuuluisuus tuossa tapauksessa oli sivuseikka, sillä he olisivat kuolleita sen jälkeen ja sillä ei olisi mitään väliä. Jonkunlaisen selityksen he kuitenkin halusivat jättää, hieman selitystä siitä mitä he tunsivat ja ketä kohtaan. Päällimmäisenä kuitenkin media jätti esille vain vihan heiltä, sen kostonhimon, joka varmasti olikin yksi suurimmista heidän voimavaroistaan loppuaikoina. Tässäkin vaiheessa jätettiin huomioimatta se, etteivät he olleet pelkkiä kostonhimoisia kakaroita, vaan muut ihmiset olivat käytöksellään ja teoillaan yksinkertaisesti luoneet heidät. Jos kaikki olisikin mennyt eri tavalla, jos he eivät olisi olleet kiusattuja, olisi koko Columbine luultavasti jäänyt tapahtumatta. Ehkä Ericin psykopaattisuus ei olisi saanut niin paljon ruokaa ja olisi pysynyt vaikka koko loppuelämän hiipuneena taustalla, ei puoliakaan yhtä voimakkaana kuin mitä se nyt esiintyi. Dylan olisi saattaanut olla ihan normaali ihminen, joka ei olisi kärsinyt masennuksesta. Luultavasti he eivät olisi koskaan tavanneet toisiaan, mutta se ei ehkä olisi ollut niin suuri menetys.
Amerikka touhotti aikanaan siitä (niin myös Suomi hetken aikaa Jokelan jälkeen), että mistä nämä lapset saavat aseita, miksi he haluavat tappaa, miksi tälläistä tapahtuu? Kukaan ei vaivautunut katsomaan peiliin. Aseita saa kuka tahansa, saavathan hekin sellaisen kodin puolustamista varten, laillisesti tai laittomasti. Aseet eivät ole ongelma. Eivätkä edes ne ihmiset, jotka niitä käyttävät. Minusta tälläisissä tapauksissa ongelman ydin ovat ne ihmiset, jotka tekevät muiden elämästä helvettiä. En rupea nyt kukkahattuilemaan ja selittämään jostain semmoisesta vaiheesta kun nuori on herkimmillään ja muuta blaa blaata, vaan onhan se nyt ihan selkeää kun tuommoisessa elämänvaiheessa kärsii paskaa vuodesta toiseen, muuttaa se ketä tahansa. Toiset pääsee sen yli, toisilla sitä paskaa on kärsitty liikaa ja voimavarat on käytetty loppuun. Mutta paskan lapioiminen vain jatkuu, mikä herättää taas uusia, uinuvia varoja, jotka tosin pyytävät vain yhtä: Tappamaan ja kostamaan.
Kyllähän tämä nähdään joka päivä ihan tavallistenkin ihmisten kohdalla, sellaistenkin joilla ei pitäisi olla niin sanotusti mitään ongelmia; lapset heitetään alas sillalta kostoksi vaimolle, oma talo tuikataan tuleen kostoksi koko perheelle, ex-rakastajia tapetaan, omenavarkauden estänyt myyjä ammutaan, presidentti päättää hyökätä ulkomaille koko kansansa voimavaroin...
Kostonhimo ja kosto on se jokin syvin olemus, mikä pystytään kyllä herättämään kenessä tahansa, jolla on semmoiseen pikkaisenkaan taipumusta.