”Äiti soittaa”, vilkutti puhelin kuolleen pojan vieressä – oppilas Niina Sassi, poliisi Timo Leppälä ja muut Jokelan koulusurman kokeneet kertovat nyt, millaiset jäljet tragedia jätti
Joukkosurman jälkeen Jokela sulkeutui suremaan. Toipuminen on ollut hidasta. Syyllisiä etsittiin, koulu maalattiin, ja traumaa kannettiin hiljaa vuosien ajan. Vasta nyt monet tragedian kokeneet ovat valmiita puhumaan siitä.
Niina Sassi saattoi pelastaa useita ihmishenkiä, sillä hän soitti ensimmäisen hätäpuhelun ja juoksi opettajanhuoneeseen varoittamaan ampujasta.
Julkaistu: 15.10. 2:00 , Päivitetty: 15.10. 6:58
Nuoret juoksivat sukkasillaan. Heitä oli kylätiellä kymmenittäin. Juuri kellään ei ollut päällysvaatteita, vaikka oli marraskuu ja satoi lumiräntää.
Samaan aikaan parin kilometrin päässä, keskustan toisella puolella, eläkkeellä oleva yrittäjä Reijo Rantakari näki pakettiautonsa sivupeilistä poliisin sinisen vilkkuvalon ja painoi kaasun pohjaan. Takana odotti ohipääsyä kaksi poliisiautoa, mutta tiellä oli vastaantulijoita ja piennar on kapea. Väistämään ei mahtunut, siksi oli ajettava niin kovaa kuin pystyi.
Nuoret juoksivat keskustasta poispäin, Rantakari ajoi radanvarsitietä vastakkaiseen suuntaan, kohti Jokelaa. Lähellä keskustaa hän lopulta onnistui päästämään poliisiautot ohi ja lähti sitten ajamaan niiden perässä. Ikänsä Tuusulan Jokelassa asunut Rantakari oletti poliisien olevan matkalla kohti radan itäpuolella olevaa vankilaa, mutta autot kääntyivätkin länteen, keskustaan.
Pian ne pysähtyivät ja ulos astui neljä poliisia. He pukivat päälleen taktiset liivit ja kypärät.
Alkoi olla selvää, että jotain todella poikkeuksellista oli tekeillä pienessä kylässä. Rantakari pysähtyi ja kuuli poliisilta, että koulussa oli ammuttu. Poliisiautot jatkoivat matkaa kohti koulukeskusta. Rantakari ajoi kylätietä pitkin kirkolle päin ja näki pakenevat nuoret.
Oli keskiviikko, marraskuun seitsemäs päivä vuonna 2007, lähes kymmenen vuotta sitten. Oltiin suunnilleen puolipäivässä. Noin vartin päästä, kello 12.16, julkaistaisiin ensimmäinen uutinen kouluampumisesta Jokelassa.
Kaikki kahdeksan uhria olivat jo kuolleet, mutta sitä eivät omaiset vielä tienneet.
Illalla Jokelan seurakuntakeskuksessa, jota kylällä yleisesti kutsutaan kirkoksi, piti olla joulunäytelmän harjoitukset. Seurakunnan emäntä Tuula Oinonen oli tehnyt päiväkerholaisille välipalaa ja laittanut juuri sämpylätaikinan kohoamaan, kun hän kuuli suntion huutavan, että kaikki ovet on avattava.
Kirkolle alkoi tulvia pelästyneitä, palelevia nuoria. Heidän perässään kirkon pihaan ajoi myös Rantakari. Kukaan ei oikein tiennyt, mitä tehdä. Selvää kuitenkin oli, että nuoret tarvitsivat kuivia vaatteita. Rantakari hyppäsi takaisin pakettiautonsa rattiin ja ajoi kotiinsa hakemaan täkkejä ja säkillisen sukkia.
Oinonen alkoi keittää lämmintä mehua ja teetä. Olisi edes jotain annettavaa.
Jossain vaiheessa käytävältä kuului huuto: Missä kriisiapu viipyy?
Oinonen soitti työkaverilleen, Hyrylän seurakuntakeskuksen emännälle, ja kysyi, oliko siellä pappeja paikalla. Jokelassa tarvittaisiin.
Koulukeskuksessa poliisit evakuoivat oppilaita ja opettajia. Alussa kukaan ei neuvonut, minne piti paeta, sillä tilanne oli poliisillekin kaoottinen. Eikä kukaan tiennyt, oliko ampujia yksi vai useampia. Ei siis voinut olla varma siitä, oliko kylätiellä juostessaan turvassa.
Nuoria evakuoidessaan poliisi yritti samalla vaivihkaa varmistaa, ettei ampuja pääse pakenemaan koulusta muiden nuorten joukossa.
Se ei ollut helppoa, sillä ampujasta tiedettiin vasta kaksi asiaa: näyttää mieheltä, käyttää nahkatakkia. Nämä asiat selvisivät heti ensimmäiselle poliisipartiolle, joka saapui koululle kello 11.55 ja törmäsi sattumalta ampujaan heti koulun ulko-ovella.
Poliisit luulivat ampujaa ensin tavalliseksi oppilaaksi, joka pitäisi saada turvaan. Niinpä he huusivat tälle ja käskivät luokseen. Vastaukseksi tuli kaksi luotia.
Seuraavien tuntien aikana Jokelaan tuli yli sata poliisia, useita ambulansseja ja kymmenittäin kriisityöntekijöitä. Kirkosta tuli kriisikeskus puoliksi vahingossa, koska sinne monet ensimmäisenä pakoon päässeet nuoret olivat juosseet.
Kirkolla oli kaaos. Oinoselta loppuivat sämpylät, nuorilta kuivat vaatteet ja matkapuhelinverkosta kapasiteetti. Monet vanhemmat eivät saaneet kiinni lapsiaan eivätkä nuoret toisiaan.
Kirkon ulkopuolella toimittajat halusivat haastatteluja šokissa olleilta nuorilta. Jos joku nuorista kommentoi yhdelle toimittajalle, hänen luonaan oli samassa lauma muiden tiedotusvälineiden edustajia. Jotkut toimittajat yrittivät päästä sisälle kriisikeskukseen.
Seitsemäsluokkalainen Emma Nikkanen seisoi kirkon parkkipaikalla ja halasi ystäviään, jotta pysyisi lämpimänä. Hänellä oli yllään farkut, huppari ja mummon neulomat villasukat. Kengät olivat koulussa, omassa lokerossa, sillä siihen aikaan Jokelassa oli muotia olla koulussa ilman kenkiä. Varsinkin tytöillä oli tapana kulkea sukkasillaan.
Nikkanen odotti isäänsä. He olivat puhuneet lyhyen puhelun, joka kulki jotenkin näin: Koulussa ammutaan. Olen kirkolla. Palelee. Toisitko kuivat sukat?
Isä ei kysynyt mitään vaan ajoi töistä koululle ja antoi tyttärelleen omat sukkansa. Emma Nikkanen meni sisään kirkkoon ja huomasi, että oli odottanut isänsä sukkia turhaan. Kirkoltakin olisi saanut. Isä lähti kotiin odottamaan, sillä nuoria ei vielä päästetty lähtemään kriisikeskuksesta.
Huhut levisivät nopeasti nuorten kesken. Puhuttiin panttivangeista ja kymmenistä loukkaantuneista.
Nuoret vaihtoivat keskenään tietoja ja yrittivät selvittää, ketkä olivat kuolleet. Jotkut levittivät ”tietoa”, että ampujia olisi kolme ja ainakin yksi heistä olisi vapaana jossain Jokelassa. Jotkut soittelivat sairaaloihin ja kyselivät ystävistään.
Ampujan nimi oli jo monen tiedossa. Nuorimmat oppilaat eivät häntä tunteneet, mutta lukiolaiset tunsivat eivätkä yllättyneet.
Myös tieto rehtorin kuolemasta kiersi koululaisten keskuudessa. Jotkut oppilaat olivat nähneet luokan ikkunasta, miten tappaja pakotti rehtorin polvilleen ja ampui.
Lukion toisen luokan oppilas Niina Sassi yritti selvittää ystävänsä kohtaloa. Niina, Milla ja Kaisa olivat ampumisen ensimmäiset silminnäkijät. He olivat olleet tulossa ruokalasta, kun he näkivät käytävällä makaavan pojan, jonka päästä tuli verta.
Sassi soitti hätäkeskukseen ja kertoi pojan todennäköisesti kaatuneen. Äkkiä vessan ovi avautui ja ovenraosta näkyi käsi, joka piteli asetta. Samassa heitä kohti ammuttiin.
Milla pakeni ulos. Niina Sassi lähti juoksemaan kohti opettajanhuonetta ja kertoi samalla hätäkeskukselle, että kyse onkin ampumisesta.
Kaisan kohtalo pysyi epäselvänä koko illan. Kaisa oli aikuisopiskelija ja samalla luokalla kuin Milla ja Niina. Kulki huhuja, joiden mukaan hän olisi loukkaantuneena sairaalassa. Toiset kertoivat, että hän oli lähtenyt koulusta ja oli todennäköisesti jo kotona.
Huhut kertoivat myös, että Niina Sassi oli kuollut. Niin sanottiin hänen siskolleen puhelimessa.
Poliisi oli löytänyt kaikki kahdeksan ruumista sekä itsemurhaa yrittäneen mutta vielä hengissä olleen ampujan.
Yhden uhrin kännykkä oli pudonnut lattialle ruumiin viereen. Komisario Timo Leppälä oli vieressä, kun se alkoi soida.
Näytöllä vilkkuivat sanat Äiti soittaa. Leppälä katsoi puhelinta ja ajatteli, että tämän äidin puheluun ei poika enää koskaan vastaa.
Monet nuoret jäivät yöksi kirkolle tai koulun vieressä olevalle monitoimitalolle, Monarille, jota nuorisotyöntekijät pitivät auki läpi yön.
Kaisan kuolema selvisi Niina Sassille vasta seuraavana päivänä poliisikuulusteluissa, kun hän ilmoitti, ettei suostu puhumaan ennen kuin saa tietää, mitä ystävälle on tapahtunut.
Yksikerroksisessa punatiilitalossa, apteekkia ja K-supermarkettia vastapäätä, on kauppa, jonka ikkunoissa on kalterit. Mainostarrat kertovat, mistä on kyse: Terä-Asekeskus – Arming the Nation (kansakunnan aseistaja). Swords, knives, firearms, accessories (miekkoja, veitsiä, tuliaseita, tarvikkeita). Jokelan keskustassa sijaitsevasta kaupasta on alle puolen kilometrin matka koulukeskukseen.
Täältä murhaaja osti aseensa, laillisesti, poliisin myöntämällä aseluvalla. Kaupan omistavat Raunion veljekset saivat tuntea kyläläisten vihan. Kun Sami Raunio oli liikkeensä edessä tupakalla, ohikulkijat huusivat julki mielipiteensä. Tappajat, menkää helvettiin! Vitun murhaajat! Yksi ohikulkija sylki kohti. Eräänä aamuna kaupan oveen oli heitelty kananmunia ja jogurttipurkkeja.
Veljeksille tulvi sähköposteja, kirjeitä ja kortteja. Toisissa tuettiin kauppiaita, jossain kirjoitettiin, että luotien olisi pitänyt osua asekaupan veljeksiin. Kaikki viestit eivät suinkaan tulleet kyläläisiltä. Niitä tuli ympäri maata ja muualtakin. Ruotsista, Norjasta, Yhdysvalloista.
”Se oli hämmentävää, sillä en tuntenut enkä vieläkään tunne minkäänlaista syyllisyyttä tapahtumasta”, Sami Raunio sanoo kaupassaan. ”Mielestäni emme liity siihen mitenkään.”
Raunio ei käsittänyt sitäkään, että tapahtuman jälkeen alettiin suunnitella aselakien tiukentamista.
”Minusta asevastaisuus on tekopyhää. Aseissa ja uskonnossa on jotain samaa. Voit uskoa tai olla uskomatta, voit ostaa aseen tai olla ostamatta. Mutta kun jotain todella ikävää tapahtuu, soitat poliisille – eli ihmiselle, jolla on ase – ja rukoilet, että se tulisi paikalle mahdollisimman nopeasti.”
Raunion veljekset eivät olleet ainoita, joita ampumisen jälkeen syytettiin. Syytösten kohteeksi joutuivat ainakin ampujan perhe, terveydenhuolto, koulu ja poliisi. Oliko perheessä liian tiukat säännöt? Miksi siellä piti aina puhua hillitysti? Miksei saanut kiroilla? Miksei ampuja päässyt psykiatriseen hoitoon? Kuka myönsi aseluvan? Miksi koulun ovet ovat auki? Miksei koululla ole vartijoita ja metallinpaljastimia?
Itsesyytöksiäkin oli. Kun julkisuudessa kerrottiin ampujan olleen kiusattu, lukiolaispojat etsivät syytä itsestään.
”Käytiin moneen kertaan läpi, että ollaanko me sanottu jotain, mikä on ollut liikaa. Että meidänkö syy tämä oli?” kertoo Arttu, joka oli ampujan parina englannintunneilla ja kävi lounaalla porukassa, johon ampujakin joskus liittyi.
Yhdessä mietittiin, miksi oli kutsuttu ampujaa Salkkumieheksi, miksi oli naljailtu tämän lankatuista kengistä.
Eräs yläkoulua käynyt poika mietti vielä vuosia myöhemmin, olisiko hänen pitänyt yrittää taklata ampuja, kun tämä sähläsi välillä aseen lippaan kanssa.
Milla ei palannut kouluun enää koskaan. Hän oli kuukausia kotona, muutti joksikin aikaa isänsä luo toiselle paikkakunnalle ja jatkoi sitten lukiota Järvenpäässä. Keskittyminen ei ollut ennallaan. Kului viisi vuotta ennen kuin päästiin juhlimaan lakkiaisia.
Milla ja Niina kävivät ensin yhdessä kokeilemassa, voisiko kouluun palata. Molemmat olivat päässeet hoitoon Järvenpään nuorisopsykiatrian poliklinikalle, ja koululle lähdettiin nelisin: kaksi tyttöä ja molempien terapeutit. Sisään mentiin ovesta, joka oli kaukana ampumispäivän kauhujen aulasta. Edettiin hitaasti, pysähdyttiin tarvittaessa. Ei silti onnistunut.
Niina Sassi palasi kouluun ennen joulua, kirjoittikin sieltä. Aulaan, josta hän löysi ensimmäisen uhrin ja johon Kaisa kuoli, hän ei kuitenkaan halunnut mennä enää koskaan.
”Abijuhlissa oli pakko kulkea sitä kautta. Silloin tehtiin niin, että pidin silmät kiinni ja ystävät taluttivat minut sen paikan ohi.”
Milla ja Niina kokevat saaneensa hyvää apua nuorisopsykiatrian poliklinikalta. Alkuvaiheen kriisiapua he sen sijaan kritisoivat. Niin tekevät monet muutkin.
Meille järjestettiin sellainen jälkipuinti-istunto. Se ei auttanut minua yhtään.
Kriisityöntekijät vain ärsyttivät, ne tulivat liian iholle.
En halunnut puhua heidän kanssaan. Olin paljon Monarilla, koska siellä ei ollut kriisityöntekijöitä.
Itse asiassa heitä oli Monarillakin, mutta silloinen nuorisonohjaaja Jonna Kajava kertoo pitäneensä heidät kaukana nuorista. Hänen mielestään nuoret eivät tarvinneet vieraita kriisi-ihmisiä vaan turvallisen pesän. Ystäviä, mahdollisuuden pelata biljardia ja Kajavan huoneen sohvan, jossa saattoi maata sykkyrässä ja olla vain. Yksin tai yhdessä toisten kanssa.
Nuorisonohjaaja Jonna Kajava antoi nuorten käyttöön työhuoneensa sohvan. Eräs poika kävi siellä makaamassa lähes joka päivä.
Samanlaisia kokemuksia oli historian, yhteiskuntaopin ja psykologian opettajalla Kim Kiurulla, joka kävi kriisiryhmässä kerran mutta ei mennyt uudelleen.
”En kokenut sille tarvetta. Se meni nopeasti vähän sellaiseksi lapsuuden traumojen itkemiseksi”, Kiuru sanoo.
Kim Kiuru tapaa edelleen entisiä oppilaitaan kymmenen vuoden takaa.
Kim Kiuru tapaa edelleen entisiä oppilaitaan kymmenen vuoden takaa. (KUVA: Liisa Takala)
Jälkihoitoon käytettiin miljoonia. Tuusulan kunta sai valtiolta 2,3 miljoonaa euroa. Apua saatiin myös Suomen Punaisen Ristin katastrofirahastosta ja kunnan omasta budjetista. Kahden vuoden aikana jälkihoitoon käytettiin noin 3,9 miljoonaa euroa. Jälkihoito jatkuu yhä, sillä terapiaa on edelleen saatavilla.
Rahalla tehtiin paljon. Opettajanhuoneeseen tuli reiluksi vuodeksi kriisipsykologi. Hänen apuaan tarvittiin niin paljon, että vessassa käydessäänkin hän välillä vastaili kysymyksiin oven läpi. Hän neuvoi opettajia, kun nämä olivat huolissaan yhden oppilaan apatiasta ja toisen levottomuudesta. Omasta jaksamisestaan opettajat puhuivat harvoin.
Koulukuraattorin ja terveydenhoitajan avuksi tuli toinen kuraattori ja terveydenhoitaja. Tukea saatiin myös nuorisopsykiatrilta, kuvataideterapeutilta ja psykiatriselta sairaanhoitajalta. Monarille palkattiin lisää nuorisonohjaajia, ympäri Tuusulaa perustettiin uusia erityisluokkia. Osa jälkihoitorahoista käytettiin muualla kuin Jokelassa.
Koulu maalattiin iloisemman väriseksi. Ylioppilastutkintolautakunnalle lähetettiin kirje, jossa kerrottiin, mitkä asiat Jokelassa ovat jääneet opettamatta, ja pyydettiin helpotusta kevään abien arvosteluun. Nuoria vietiin retkille.
Oppilaat saivat toivoa erityistä ohjelmaa. Niinpä seuraavan kevään abijuhliin pyydettiin esiintymään Scandinavian Hunks, showtanssiryhmä, joka nettisivuillaan lupaa ”lavan täydeltä maskuliinista menoa ja treenattuja miesvartaloita”. Helmikuussa 2008 Hunksit lähtivät Jokelaan ja vetivät siellä tavallista siistimmän ja tanssillisemman show’n. Pitivät vaatteet päällään.
Ampujan hautaa ei ole helppo löytää. Se on vieraalla paikkakunnalla, eikä sen sijaintia ole kerrottu julkisuudessa. Sen on kuitenkin löytänyt ainakin nuori helsinkiläisnainen, joka uskoi, että hänellä ja Jokelan ampujalla on yhteinen, väkivallasta viehättynyt sielu.
Sen merkiksi hän kävi haudalla runsaan vuoden aikana parikymmentä kertaa. Lauloi ”rakkaalleen”, kertoi asioistaan ja jätti lahjoja: karkkia, kukkia ja kukanmuotoisia kynttilöitä. Hän vietti siellä kerrallaan tunnista neljään tuntia, tunsi olevansa tiiviissä yhteydessä ampujaan.
Joukkosurman vuosipäivänä 7.11.2014 hän lähti Jokelaan kulkemaan ampujan jalanjäljissä.
Hän otti mukaansa kaksi nettituttavaa, joista toinen oli vasta 16-vuotias tyttö, toinen 23-vuotias mies.
Kolmikko tapasi Jokelan juna-asemalla, käveli sieltä reilun puolen kilometrin matkan koululle ja etsi miestenvessan, jossa ampuja oli tehnyt itsemurhan.
Nainen riisui nahkatakkinsa. Hän asetti sen ja laukkunsa vessan lattialle samoihin paikkoihin, joissa murhaajan tavarat olivat olleet sen jälkeen, kun tämä oli ampunut itsensä.
Sitten hän sytytti kuolleelle mielikuvitusrakkaalleen kynttilän.
Myöhemmin he kiersivät koulun käytävillä ja etsivät paikkoja, joissa murhat oli tehty. He olivat koululla arviolta tunnin.
On epäselvää, puhuivatko he kenenkään kanssa. Seuralaisista toinen kertoi myöhemmin poliisikuulustelussa, että eivät. Toisen mukaan surmaa suunnitellut, tuolloin 19-vuotias nainen puhui käytävillä kovaan ääneen kouluampumisesta, todennäköisesti pelotellakseen koululaisia tai aiheuttaakseen sekaannusta ja hämmennystä.
Jokelasta nainen matkusti jälleen ampujan haudalle.
Viimeisellä hautavierailullaan kesäkuussa 2016 nainen viilsi haavan ranteeseensa ja valutti haudalle vertaan.
Veri oli naisen mielestä suurin lahja, jonka toiselle voi antaa. Oma veri oli lahjoista ensimmäinen. Toisen, suuremman, hän antaisi, kun toteuttaisi itse koulusurman.
Poliisi sai useita vinkkejä naisen väkivaltaisista suunnitelmista kesällä ja alkusyksystä 2016. Syyskuussa nainen pidätettiin. Tuolloin Jokelan joukkomurhasta oli kulunut jo yhdeksän vuotta. Kun tapaus tuli julkisuuteen, nainen oli jo vangittuna. Myöhemmin oikeus totesi hänet syyntakeettomaksi ja hänet toimitettiin tahdosta riippumattomaan hoitoon.
Hänen oli tarkoitus tehdä iskunsa Kokkolassa, kaukana Jokelasta, mutta uutiset koulusurman suunnittelusta toivat taas pelon takaisin Jokelaan. Osa pelosta ja kiukusta kohdistui kouluun.
Valehtelet!
Jokelan koulukeskuksen uusi rehtori, koulun entinen kieltenopettaja Elina Kortekallio sai oppilaiden vanhemmilta vihaisia viestejä. Niissä rehtoria syytettiin siitä, että koulu ei ole tarpeeksi turvallinen. Että Kortekallio valehtelee, kun vakuuttaa nuorten olevan turvassa.
Se ei ollut ensimmäinen kerta. Varsinkin alussa, pian Jokelan tragedian jälkeen, osa vanhemmista vaati koulua tilille tapahtuneesta.
Vanhemmat vaativat, että koulun ovet lukitaan ja koululle palkataan vartijoita. Koululle ilmestyi vanhempaindelegaatioita, jotka kiersivät paikkoja ja kirjasivat vihkoon turvallisuuspuutteita.
Kortekallio kertoo vanhempainillasta, jonne yksi opettaja pyysi puolisonsa avuksi, kun vanhemmat olivat niin aggressiivisia.
”Minun piti tietysti virkani puolesta ymmärtää näitäkin reaktioita, mutta kyllä minä aika tiukkana jouduin vanhemmillekin olemaan. Sanoin, että tämä kokous loppuu nyt. Että aika on nyt käytetty.”
Itse hän oli luottanut koulun turvallisuuteen jo pitkään.
Kun Kortekallio maaliskuussa 2008 aloitti Jokelan koulukeskuksen uutena rehtorina, hän sai puhelun komisario Timo Leppälältä Keski-Uudenmaan kihlakunnan poliisilaitokselta. Nykyisin Leppälä on ylikomisario ja organisaation nimi on Itä-Uudenmaan poliisi.
”Soitin ja annoin hänelle lupauksen siitä, että Jokelan koulukeskus tulee olemaan poliisin erityisessä suojeluksessa. Se oli poliisin lupaus mutta myös minun henkilökohtainen lupaukseni”, Leppälä sanoo.
Kortekallion mukaan tämä lupaus ja poliisin antama suoja on auttanut enemmän kuin paikalle marssitettu auttajien lauma.
Kortekalliosta tuntui, että poliisi osasi aina ennakoida ja arvioida ongelmatilanteet. Poliisi tuli paikalle, kun koululle tuli uhkauskirjeitä, kun yläkoulun oppilas uhosi toiselle riidan tuoksinassa, että hänen sukulaisensa tulee koululle ja ampuu, ja kun julkisuuteen tuli tieto johonkin toiseen kouluun kohdistuneesta uhkauksesta.
Poliisi on koululla joka vuosi joukkosurman vuosipäivänä. Alkuvuosina myös ylioppilaskirjoituksien aikana ja lakkiaispäivinä.
Leppälän mukaan Jokelan koululla ei ole vuoden 2007 jälkeen ollut todellista uhkaa. Pelkoja sitäkin enemmän.
”Aina me mentiin paikalle, kun siellä jotakin värinää oli. Niin vähän meillä ei ole koskaan ollut resursseja, etteikö olisi Jokelan koulua suojattu.”
Siitä huolimatta koulusurmaa suunnitellut nainen pääsi käymään koululla vapaasti juuri vuosipäivänä, jolloin poliisikin oli paikalla. Toisaalta poliisi olisi ollut lähellä, jos jotain olisi sattunut.
Moni asia on muuttunut Jokelan ja Kauhajoen koulusurmien jälkeen. Jos Jokelan ampuja suunnittelisi tekoaan nyt, hän tuskin onnistuisi.
Hänelle ei myönnettäisi lupaa aseen ostamiseen. Nykyisin luvan saaminen edellyttää ampumaseuran jäsenyyttä ja vähintään kaksi vuotta kestänyttä ammuntaharrastusta. Hakijat myös haastatellaan, ja jos poliisille herää pienikin epäilys, hakijasta pyydetään lääkärinlausunto.
Poliisi on myös alkanut aktiivisesti etsiä mahdollisia joukkosurmaajia netistä. Nykyisin väkivallalla uhkailijoista otetaan herkemmin yhteyttä poliisiin, ja poliisilla on paremmat menetelmät arvioida uhkauksia esittäneiden vaarallisuutta.
Uhka-arvioiden teossa ja rikosten ennaltaehkäisyssä käytetään apuna myös psykologeja. Koulusurman ja muiden törkeiden väkivaltarikosten valmistelu on nykyisin rikos.
Jokelan surmaajasta ei vinkattu poliisille, vaikka tämä kertoi suunnitelmistaan netissä ja monet nuoret olivat huolestuneet ampujan väkivaltapuheista. Oikeusministeriön tilaaman raportin mukaan nuoret olivat kertoneet puheista erityisnuorisotyöntekijälle, joka oli puhunut asiasta edesmenneen rehtorin kanssa.
Mutta tästäkään on turha kantaa syyllisyyttä. Ylikomisario Timo Leppälän arvio on, ettei poliisi olisi osannut ehkäistä ampumista, vaikka olisi vihjeen saanutkin.
”Ei. Rehellisesti sanottuna en usko, että olisimme ymmärtäneet ottaa uhkausta todesta. Nykyisin tilanne on toinen.”
Onneksi on. Siksi Jokelan koululla käynyt, joukkosurmasta haaveillut nainen jäi kiinni. Kuolonuhreja ei tullut. Sairas ihminen päätyi hoitoon eikä hautaan.
Pian ampumisen jälkeen Jokela sulkeutui. Vielä keskiviikkona nuoret antoivat haastatteluja, perjantaina toimittajille huudettiin: ”Painukaa vittuun.” Lauantaina nuoret julkaisivat mediaa arvostelevan adressin.
Kun oppilaat palasivat kouluun ampumista seuraavalla viikolla, Jokelaan lähetettiin sijaisopettajia siltä varalta, että vakituiset opettajat eivät jaksaisi opettaa täysiä päiviä. Nuoret kieltäytyivät menemästä sijaisten tunneille. Osa pakoili kriisityöntekijöitä. Vieraille ei haluttu puhua. Oli helpompaa olla niiden kanssa, jotka olivat kokeneet saman ja ymmärsivät sanoittakin toisen painajaiset.
Opettajanhuoneessa ampumispäivän kokemuksia ei käyty läpi yhdessä. Ei siihen olisi ollut oikein aikaakaan. Piti saada koulu pyörimään, saatella abit ylioppilaskirjoituksiin, rauhoittaa hätääntyneet vanhemmat.
”Silti yhteinen kokemus liimasi meidät tiiviiksi yhteisöksi”, Kortekallio sanoo.
Miten Jokela sitten selvisi?
Tilastojen valossa hyvin. Masennuslääkkeiden käyttö kasvoi Tuusulassa muutaman vuoden ajan mutta pysyi silti lähes koko ajan alle maan keskiarvon. Ylioppilaskirjoituksissa ei aluksi loistettu, mutta muutaman vuoden päästä Jokelan lukio kävi maan viidenkymmenen parhaan koulun joukossa.
Ampumisen jälkeen Jokela ei tuntunut houkuttelevalta muuttokohteelta. Seuraavana vuonna kylän asukasmäärä väheni, kun se siihen asti oli ollut kasvussa. Takaisin kasvuvauhtiin päästiin kuitenkin nopeasti.
Koulun käytävillä oli aluksi vaisu tunnelma. Oppilaat olivat levottomia. Osa yläkoululaisista heitteli ampumisesta ronskeja vitsejä. Jos jotain poikkeuksellista tapahtui, pelko levisi nopeasti. Kun ylioppilaskirjoitusten aikaan käytävältä kuului kova ääni, eräs oppilas meni paniikkiin ja yritti paeta ikkunasta.
Monen oli vaikea tulla kouluun. Poliisi kävi henkilökunnan kanssa paikat läpi, oppilaille tarjottiin kierrosta kriisityöntekijöiden mukana. Henkilökuntaa ja oppilaita muistutettiin siitä, että koulun seinät eivät olleet tehneet kenellekään mitään pahaa. Sen seinät suojasivat.
Toipuminen oli hidasta. Moni näki painajaisia ja kulki koulussa pitkään hartiat jäykkinä. Kortekallio ei päässyt eroon muistosta, jossa hän seisoi silmätysten aseella tähtäävän oppilaansa kanssa.
”Vuosia meni niin, että herättyäni näin ampujan kuvan silmissäni. Silti oli noustava.”
Arttu pohti syyllisyyttään pitkään, puhui ja puhui. Ystävilleen, ei koskaan ammattiauttajalle. Ihmetteli, että sitä mahdollisuutta ei kukaan koskaan tarjonnut. Antoi itselleen synninpäästön, ei muistanut sanoneensa pahasti. Arttu tuli siihen tulokseen, että kiusaamista oli korostettu mediassa muutenkin liikaa. Että joukkosurman taustalla on oltava jotain enemmän. Nyt Arttu pyörittää omaa firmaa ja on siivonnut Google-hausta kaiken Jokelan ampumiseen viittaavan.
Emma Nikkanen on valmistunut vartijaksi ja haaveilee poliisin ammatista. Hän ei ollut koululla pahimmissa paikoissa eikä koskaan pelännyt kouluun palaamista.
Kim Kiuru opettaa Jokelassa edelleen ja pitää yhteyttä myös vanhoihin oppilaisiinsa. Kiuru kutsuu heitä joskus kylään mökilleen.
Niina Sassi on lähihoitaja ja opiskelee sosionomiksi. Hän on jo hankkinut kokemusta päihde- ja mielenterveystyöstä ja aikoo jatkossakin suuntautua siihen. Sassi on varma, että ammatinvalinta johtuu siitä, mitä hän Jokelassa koki. Hänet ja Millan pelasti ammattitaitoinen terapia.
Reijo Rantakari ja Tuula Oinonen asuvat edelleen Tuusulassa. Oinonenkin on jo eläkkeellä ja leipoo sämpylöitä kotona lapsenlapsilleen.
Ampumisen vuosipäivään on aikaa reilut kolme viikkoa. Milla, Niina Sassi ja muutama muu ovat jo sopineet tapaamisesta. Vuosipäivänä he menevät syömään ja kiertävät ystävien haudat, kuten joka vuosi. Nauravat aika paljon, keksivät todennäköisesti tänäkin vuonna jotain uutta muisteltavaa.
Juttua varten on haastateltu myös entistä oppilasta Alviina Alametsää, oppilaiden vanhempia, ylikonstaapeli Jukka Setälää, komisario Juha Juurista ja kriisipsykologi Tiina Taijonlahtea. Lähteinä on käytetty poliisin esitutkintapöytäkirjoja ja oikeusministeriön tutkintalautakunnan raporttia. Millan ja Artun nimet on muutettu.
