En tiedä, oliko tämäkin kysymys osoitettu vain ihailijoille, mutta vastaan siihen kuitenkin omasta puolestani. Selvennän ensiksi, etten ole siis koskaan ihaillut kouluampumisia millään tasolla, mutta ollut niistä aina kiinnostunut. Ne ovat nähdäkseni kummallisia ja siksi ainutlaatuisia yhdistelmiä äärimmäistä yksinäisyyttä, epätoivoa ja fanittamista, mikä on vähintäänkin mielenkiintoinen yhdistelmä.Norsula kirjoitti:Vai tappaa siksi "koska voi"? Entäs ne kaikki asiat mitä et voi enää tehdä laajennetun itsemurhan jälkeen?
Mutta niin: minä uskon että n. 95% kouluampumisten tappamisista johtuu juuri siitä, että voi. Ne kaikki asiat, mitä ei sen jälkeen enää voi tehdä, ikään kuin uhrataan mukamas paremman kokemuksen edessä.
Kuitenkin uskon myös, että selkeästi suurin osa kouluampujista ei ole saanut tappamisesta siitä kaipaamaansa tyydytystä. Tämän mielipiteeni perustan sille yksinkertaiselle tosiasialle, että suurimmassa osassa kouluampujia ei ole havaittu mitään sadistisia piirteitä ennen ampumisia. Uskon itseasiassa, että suurimman osan kohdalla homma on mennyt niin, että ensimmäinen/pari ensimmäistä on tapettu suunnattoman kiihkon vallassa, joka on heti liipaisimen painamisen jälkeen laantunut ja vaihtunut esim. kuvotukseksi tai epätoivoksi, ja loput surmat on sitten tehty näistä seuranneen vihan kourissa tai siksi, ettei oikeastaan ole ollut enää muutakaan vaihtoehtoa.
Jos joskus siihen pisteeseen päädyn, lupaan tehdä käyttäytymistieteiden väitöksen tästä aiheesta, ihan vaan jotta saan jonkinnäköistä faktapohjaa omille sanomisilleni
) tutkia heidän elämäntarinoitaan ja uppoutua kokonaan Coloradon aurinkoisiin vuosituhannen lopun päiviin, unohtaa kokonaan ettei ole koskaan tuntenut heitä eikä koskaan myöskään tule tuntemaan. Ja siinä vaiheessa kun osasi Harrisin henkilökohtaisen (tai ainakin muka-henkilökohtaisen?) päiväkirjan lauseita ulkoa ja tiesi minkä väriset bokserit hänellä oli päällään 20.4.1999, lamaannutti ymmärtää se tosiasia että tänä päivänä häntä eikä heitä ei ole olemassakaan <: Poikien kuolinkuvien tutkiminen syistä "näkyykö vihjeitä tappoiko jompikumpi toisen, onko ruumiita siirretty, olivatko he polvillaan" jne on sairaalla tavalla mukavaakin, mutta siinä kuvia katsellessa joissa toisen aivot ovat lentäneet toisen polvelle ja toisen naama on lössähtänyt veriseen kasaan tulee surulliseksi. Ja beeteewee koska olen kolmellatoista raksilla potentiaalinen kouluampuja, minua kiinnostavat enemmän itse ampujat kuin väärässä paikassa väärään aikaan olleet uhrit.