1. Normaali syyttäjän loppulausunto
Tavanomaisessa rikosasiassa syyttäjän loppulausunnon rakenne on hyvin tunnistettava:
1. Näytön kokoaminen
Syyttäjä käy läpi kaiken näytön – myös sen, joka puhuu syytettä vastaan.
2. Vastanäytön systemaattinen purku
Jokainen puolustuksen esittämä epäily käsitellään ja perustellaan, miksi se ei horjuta kokonaisuutta.
3. Todistusharkinnan läpinäkyvyys
Tuomioistuimelle näytetään, miten epäily on poistettu.
4. Johtopäätös
Syyllisyys on näytetty toteen ilman varteenotettavaa epäilyä.
Oleellista on tämä:
2. Syyttäjän loppulausunto AUER-asiassa
Tässä asiassa rakenne on poikkeava:
1. Lähtöoletus
Lasten alkuperäiset kertomukset julistetaan luotettaviksi.
2. Vastanäytön sivuuttaminen
Uudet kertomukset kuitataan “ei tuettuina”.
3. Hypoteesien listaaminen näytön sijaan
Rahat, häpeä, perheyhteydet – on voinut vaikuttaa.
4. Auktoriteettiin vetoaminen
“Näyttö on vahvaa”, “asiantuntija on arvostettu”.
5. Johtopäätös ilman todistusharkintaa
Tuomio “täytyy rakentaa” alkuperäisten kertomusten varaan.
Tämä on juridisesti poikkeavaa – ja siksi se näyttää oudolta
Syyttäjä ei vastaa rikosprosessin ydinkysymykseen:
Onko syyllisyys näytetty toteen ilman varteenotettavaa epäilyä?
Sen sijaan syyttäjät puolustaa jo valittua tulkintaa.
UV-valomenetelmä ja THL:n vastanäyttö – todistustaakan täydellinen laiminlyönti
Yksi räikeimmistä juridisista ongelmista liittyy siihen, miten syyttäjä käsittelee somaattista näyttöä.
Syyttäjä nojaa edelleen siihen, että lääkäri Minna Joki-Erkkilä on “pätevä ja arvostettu” SERI-tutkija ja että hänen tekemänsä UV-valohavainnot tukevat lasten kertomuksia.
Mutta puolustus on esittänyt poikkeuksellisen vahvan vastanäytön:
• Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL) on arvioinut, että
UV-valomenetelmä ei ole pätevä eikä hyväksytty menetelmä vanhojen arpien toteamiseen.
• Menetelmää ei käytetä tähän tarkoitukseen lääketieteellisessä käytännössä.
• Kukaan ei ole pystynyt varmuudella sanomaan,
nähtiinkö väitettyjä arpia koskaan tavallisessa valossa.
• Tavallisessa valossa otettuja, dokumentoituja kuvia ei ole.
• Jäljellä on vain sumeita UV-valokuvia, joiden diagnostinen arvo on kyseenalaistettu.
Tässä kohtaa syyttäjän olisi ollut pakko toimia täysin toisin.
Mitä syyttäjän olisi pitänyt tehdä – juridisesti
Kun puolustus esittää näin painavan vastanäytön, syyttäjän velvollisuus olisi ollut:
• osoittaa, että UV-valomenetelmä on yleisesti hyväksytty juuri tähän tarkoitukseen
• esittää lääketieteellistä tutkimusnäyttöä, joka tukee menetelmän luotettavuutta
• näyttää, että löydökset ovat toistettavissa ja dokumentoitu asianmukaisesti
• ja ennen kaikkea: poistaa epäily menetelmän pätevyydestä
Mitä syyttäjä tekee sen sijaan
Syyttäjä:
• ei kumoa THL:n arviota
• ei esitä vastakkaista tieteellistä näyttöä
• ei osoita menetelmän hyväksyttävyyttä
• vaan vetoaa siihen, että
“kyllä niitä silloin UV-valossa nähtiin” ja että asiantuntija on “arvostettu”.
Tämä ei ole juridisesti kestävää.
Rikosprosessissa:
• auktoriteetti ei korvaa menetelmää
• muisto havainnosta ei korvaa dokumentoitua näyttöä
• mahdollisuus ei poista epäilyä
Kun puolustus on osoittanut, että menetelmä ei ole pätevä, epäily on syntynyt.
Syyttäjän olisi pitänyt poistaa se epäily näytöllä.
Sitä ei ole tehty.
Miksi tämä tekee koko syyttäjän esityksestä epäuskottavan
Tässä kohtaa syyttäjän toiminta paljastaa koko asetelman ongelman:
• Vastanäyttöä ei kumota
• vaan sen merkitys kiistetään
• ja siirrytään eteenpäin ikään kuin epäilyä ei olisi syntynyt
Mutta rikosprosessissa tämä ei riitä.
Jos:
• keskeinen somaattinen näyttö on metodologisesti kyseenalaistettu
• eikä syyttäjä kykene osoittamaan menetelmän luotettavuutta
syyllisyyttä ei voida katsoa näytetyksi ilman varteenotettavaa epäilyä.
Kokonaisarvio: miksi tämä ei ole uskottavaa syyttäjän toimintaa
Yhdessä tarkasteltuna:
• lasten kertomusten syntykontekstia ei pureta
• vastanäyttö kuitataan
• hypoteeseilla korvataan näyttö
• ja keskeinen lääketieteellinen näyttö jätetään metodologisesti puolustamatta
Syyttäjän loppulausunto ei näytä siltä, että hän pyrkisi täyttämään todistustaakan.
Se näyttää siltä, että hän pyrkii pitämään pystyssä jo valittua ratkaisua.
Siksi tämä näyttää ulospäin niin oudolta.
Siksi toimittajatkin otsikoivat lähinnä syyttäjän mielipiteitä.
Ja siksi tämä herättää vahvan vaistonvaraisen reaktion:
tämä ei ole rikosprosessin normaalia toimintaa.
Se kysymys, jota ei ole vastattu
Ei:
“Uskooko syyttäjä lasten alkuperäisiin kertomuksiin?”
Vaan:
“Onko syyttäjä kumonnut puolustuksen esittämän vastanäytön niin, ettei epäilyä jää?”
Tähän kysymykseen vastaus on tällä hetkellä: ei.
Ja juuri siksi tämä ei kestä päivänvaloa.