- Pallas_onnettomuus_02012024 ssmall.jpg (367.33 KiB) Katsottu 1603 kertaa
Olen tehnyt muutaman talvivaelluksen Pallaksen ja Ounastunturien alueella. Olen ollut siellä myös lähes kaamosaikaan (marraskuussa ja tammikuussa), ja myös silloin kun näkyvyys on tunturissa ollut todellakin sellainen, ettei seuraavaa tolppaa kesäreitiltä näe. En ole sitä mieltä, etteikö avotunturiin pidä mennä ollenkaan, mutta silloin pitää vähän osata. Tässä siis vähän omaa perspektiiviäni siihen, mikä on voinut mennä pieleen ja miksi.
Talvivaellus on sekä varuste- että tiedustelulaji. Kuntolaji se ei ole. Tiedustelua ei saa laiminlyödä. Tunturissa voi hyvin mennä tunturisuksilla, ehkä myös lumikengillä - jos on varustautunut niin, että tunturista voi poistua olosuhteiden niin vaatiessa. Olosuhteita taas pitää jatkuvasti seurata.
Mitä tämä sitten käytännössä tarkoittaa? Jos mukana ei ole sellaisia varusteita, joilla selviää 20 m/s tuulesta, yli 20 asteen pakkasesta ja huonosta näkyvyydestä, sellaiseen paikkaan ei sitten pidä itseään pakottaa. Vaikka varusteet löytyisivätkin, ei siltikään mikään pakota menemään sellaiseen kohtaan. Usein sanotaan, että tunturissa voi sää yllättää. En ole samaa mieltä. Tunturisäähän kuuluu se, että tuulet muistuttavat 850 hPa:n painepinnan tuulia eli ne ovat yleensä paljon kovempia kuin maan pinnalla, varsinkin talvella inversion vallitessa. Lisäksi on oletettavissa, että näkyvyys voi olla heikko tai heikentyä yhtäkkiä. PItää olla koko ajan selvillä, missä on.
Säätilasta on otettava selvää ennen tunturiin kiipeämistä, millaista siellä ylhäällä saattaa olla: mikä on näkyvyys, lämpötila, mistä suunnasta tuulee, kuinka kovaa, miten maaston muodot vaikuttavat tuulen voimakkuuteen jne. Pallaksella tämä on tehty vielä suhteellisen helpoksi, koska sääasema on yhden tunturin huipulla (Laukukero).
Oheen olen liittänyt kartan, jossa on kuvattuna mitattu tuuli Laukukerolla klo 13-14 ja karkeasti tuulen suunta. Näitä mittauksia olisi voinut seurata päivän aikana ja päätellä, että jo ennen Lehmäkeroa Paratiisikurun suunnasta pitäisi tuulla jo hyvin ikävästi (kohdassa, missä sininen nuoli ylittää punaisella merkityn mahdollisen kulkureitin). Tuulihan voimistui vain päivän mittaan. Lisäksi olisi pitänyt voida päätellä, että maastonmuodot vain vahvistavat tuulta Taivaskeron ja Pyhäkeron välissä. Tällaisia päätelmiä pitää voida tehdä - muuten ei pidä lähteä tuollaiseen paikkaan ollenkaan!
Ennen Lehmäkeron viimeistä nousua olisi ollut viimeinen mahdollisuus tehdä turvallinen pelastautuminen alas tunturista, esimerkiksi karttaan merkttyä vihreää reittiä pitkin. Jos tuossa kohdassa olisi jo tuullut kovaa, olisi ollut aika varmaa, että Taivaskeronsatulassa olot ovat sietämättömät. Valitsemalla vihreä reitti olisi vältytty noususta satulaan ja siellä odottavasta vielä kovemmasta tuulesta, mutta olisi kuitenkin voitu hyödyntää avotunturia etenemiseen lähes hotellille asti. VIimeisellä etapilla olisi tullut vastaan ehkä vähän umpihankea ennen kelkkauraa, mutta se olisi ollut alamäkeen. Tällaisen reitin olisin todennäköisesti itse suunnitellut, jos olisin ollut tuolla avotunturissa tuolloin jostain syystä tuollaisena päivänä. Tosin paljon todennäköisemmin olisin jo tullut alas tunturista Nammalakurusta tai viimeistään Rihmakurusta, jossa olisi kodan suojissa voinut hyvin vielä tehdä viimeisen säätarkistuksen.
Mistä tiedän, että vihreä reitti olisi turvallinen? En tiedäkään varmuudella. Mutta siinä ei ole yhtään yli 25 asteen rinnettä, jossa voisi yllättää lumivyöry, ja se pikku hiljaa laskee alas korkeuskäyriä mukaillen - tuulen pitäisi siis helpottaa ja pieni alamäki olisi tässä poikaa. Avotunturivaeltajan pitää osata tehdä tällaisia reittisuunnitelmia. Suunnitelmien tekoon on muuten kurssejakin, mutta itse olen itseoppinut tässä. Kesäreitti ei ole mitenkään suunniteltu hiihtoon: vaikka Taivaskeron ohi olisi päästykin, Vatikuru ei ole ahkion kanssa huonossa näkyvyydessä mitenkään helpommasta päästä laskettava.
Kaikkeen ei voi eikä tarvitsekaan varustautua. Mutta turvallisuudestaan huolehtiva retkeilijä mitoittaa riskinsä ja reittinsä varusteidensa mukaan ja tiedustelee etukäteen tilannetta. Jos tällaista suunnitelmaa ei kykene tekemään eikä luovuttamaan ajoissa, tunturiin ei pidä mennä. Talvivaeltaja ei saa olla liian sinnikäs vaan mieluiten aika mukavuudenhaluinen. Silloin pysyy paremmin hengissä.
Mikseivät äiti ja poika sitten toimineet näin? Miksi he jatkoivat nousua ylös, vaikka tilanne siellä muuttuikin tukalaksi? Tässä todennäköisesti tulee vastaan retkikunnan koostumus: siinä oli vain yksi aikuinen, jonka piti tehdä päätöksiä molempien puolesta. Piti arvioida säätilaa eri korkeuksilla, piti suunnitella vaihtoehtoisia reittejä, jos tilanne käy liian vaikeaksi, ja piti huolehtia jaksamisesta. Tämä on yhdelle aikuiselle liikaa näin vaativassa paikassa. On mahdollista, ettei säätilaa tiedusteltu tarpeeksi eikä kuvaan piirtämääni skenaariota hahmotettu.
Yhteenvetona: onnettomuuden syynä oli varusteisiin nähden puutteellinen olosuhteiden tiedustelu, mikä johti todennäköisesti eksymiseen reitiltä tuulessa ja huonossa näkyvyydessä (tai muihin ongelmiin). Viimeisistä tapahtumista on jo spekuloitu tarpeeksi, en puutu niihin enempää. Minun mielestäni virhe tehtiin jo 600 metrin korkeudessa Lehmäkerolla, missä olisi ehdottoman viimeistään pitänyt todeta eteneminen järjettömäksi ja pelastauduttava alas. Tätä virhettä taas ei välttämättä olisi tehty, jos mukana olisi ollut toinen (kokeneempi ja tiedustelutaitoisempi) aikuinen.
(sarkasmivaroitus)