Lumivyöry Muonion Pallastunturilla - äiti ja lapsi kuolivat

[Haxxter]

Mitä päättelisitte omasta sijainnistanne tämän näytön perusteella? Mitä suunnistustaitoinen eräopas päättelisi?

Äiti oli varmasti minua parempi suunnistaja ja kartanlukija, mutta luontaisesti ahkion kanssa pyrkisin poispäin tihentyviltä korkeuskäyriltä eli kaltevilta pinnoilta. Etenkin jos odottaisin pelastajia. Tuskin hurjissa kuvitelmissanikaan kuvittelisin poistumista tunturista kurun kautta. Mikä mahtaa Garminissa olla korkeuskäyrän mitta 20 vai 25 metriä ?

[Francis Munkki]

No ongelma on se, että osa täällä ei näe ilmeisesti äidin toiminnassa mitään kritisoitavaa. Siksi äitiä syyllistävät kommentit tulevat uudestaan ja uudestaan. Mahtava seikkailu on tarjottu lapselle ja kivaa on ollut, sitten tuli täysin yllättäen kauhea myrsky ja lumivyöry. Täällä on sataan kertaan todettu tietyt faktat, ja silti kaikki on pahan luonnon ja huonon tuurin syytä. Sillä oliko lapsella kivaa vai ei, oliko hän lähtenyt vapaaehtoisesti vai pakotettuna ei ole mitään väliä.

Ongelma on se, että äitiä kohtaan esitetty kritiikki on enimmäkseen juoruilua ja paisuttelua, jossa äidistä maalataan joku stereotypia. "Se oli tyhmä. Miksi? No kun se teki tyhmiä päätöksiä. No mistä tietää, että sen päätökset oli tyhmiä? Koska se oli selvästi tyhmä ihminen." Täällä on pyörinyt tällainen hermeneuttinen karuselli niin pitkään, että varmaan porannut itselleen hyvän kokoisen kuopan.

Asiallinen kritiikki hukkuu tuollaiseen panetteluun. Tai sitten joku panettelija ja paisuttelija tarttuu siihen ja alkuperäisen kritiikin esittäjän pitää irtisanoutua siitä, ettei itse menisi mukana paisutteluun ja panetteluun. Sinä osoitat tuolla tekstilläsi olevasi vain osa ongelmaa, koska tuo paisuttelu ja polarisointi, mitä tuossa teet, nimenomaan ei ikinä tuo asiaan mitään selvyyttä. Sinun kantasi ei muutu siitä yhtään sen viisaammaksi jos tunget asioita vastapuolen suuhun ja hyökkäät jotain itse keksimääsi karikatyyriä vastaan.

Viestissä, johon vastasit, oli täysin asiallinen ja aiheellinen pointti. Se, että kärjistykset ja äärilaidoissa heittelehetiminen tulee kokonaan sinulta, ei kerro hyvää kyvystäsi käydä tätä keskustelua. Kukaan täällä ei ole ollut minkään järjettömyyden kannalla. Sinulla on mennyt tunteisiin täysin omat kuvitelmasi.

[damfin]

Jos siinä rinteessä on ollut pehmeää upottavaa lunta jossa on kahlattu eteenpäin, ei ole välttämättä edes huomattu että mennään alaviistoon rinnettä pitkin, tai sitten on paikkaa tuntemattona oletettu että siinä kohtaa reitillä on jo alamäkeä ja siksikään ei ole ymmärretty että ollaan hieman sivussa reitiltä vaikka olisi sitä garminia vilkaistukin.

Niin, siis minä puhuin siitä rinteestä jossa he olivat hätänumeroon soittaessaan, tuisku kerää siihen lunta.
Tuskin se lumivyöry ilman lunta olisi syntynyt.

Avotunturista en sanonut sanaakaan.

Onhan se rinnekin tuossa vielä avotunturia eli paljakkaa. Koko matka kesäreitiltä häkepisteeseen (puolisen kilometriä) on jyrkkenevää alamäkeä paljaassa tunturissa. Ajattelitko, että (lähes) koko tuolla matkalla olisi ollut pehmeää upottavaa lunta eikä missään vaiheessa kumpikaan olisi huomannut, että alaspäin mennään?

Vai mieluummin niin, että ER oli ajatellut olevansa reitillä, eikä huolestunut, vaikka alamäki alkoi, koska hotellin suuntaan pitikin olla alamäkeä?

Eli mitään lumivyöryä ei tapahtunut koska ei ollut lunta?

No joo, toki jos olisi menty kohtisuoraan rinnettä alas niin jyrkkää alamäkeähän se olisi, mutta en oikein usko että olisivat tehneet 90 asteen käänöksen reitiltä vasemmalle, vaan tulivat siihen rinteeseen viistottain

[Haxxter]

Elämän ja kuoleman rajamailla, keskellä talven raskasta syliä, tapahtuu tragedia, joka kietoo yhteen kaksi olentoa – äidin ja lapsen. Heidän matkansa päättyy yhtäkkiä ja traagisesti. Tämän tarina vie meidät filosofisiin ulottuvuuksiin, jotka koskettavat inhimillistä olemassaoloa, luonnonvoimien arvaamattomuutta ja äidinrakkautta, joka ulottuu kuoleman rajan yli.

Tunturi, tuo ikiaikainen luonnon muovaama monumentti, on pysyvä ja muuttumaton, mutta sen rinteillä piilee myös vaara – lumivyöry, luonnon oma peto. Mikä johtaa äidin viemään lapsensa näin ankariin olosuhteisiin? Onko se seikkailunhalu, luottamus omiin voimiin vai puhdas rakkaus ja toive jakaa lapsensa kanssa maailman kauneus?

Äidin tehtävä on suojella ja opastaa – mutta samalla myös vapauttaa ja antaa tilaa kasvulle. Tämä paradoksaalinen rooli on inhimillisen elämän ydin. Se, että äiti valitsee polun, joka johtaa kohti vaaraa, korostaa vapaan tahdon merkitystä. Valintaan sisältyy sekä äärimmäinen vastuu että mahdollisuus.

Kun lumivyöry laukeaa, se ei kysy lupaa, ei anna aikaa neuvottelulle. Luonnon raaka voima on samanaikaisesti kaunis ja kauhistuttava. Tässä kohtaa ihmisen haavoittuvuus paljastuu räikeimmin – kaikesta teknologiasta ja ymmärryksestä huolimatta olemme edelleen luonnon armoilla.

Kuolema tulee äkisti, mutta se ei ole hetkessä ohi. Se jättää jälkeensä surun, kysymykset ja pohtimisen aiheen. Mitä jää jäljelle, kun elämän lanka katkeaa? Filosofit ovat vuosituhansien ajan pohdiskelleet kuoleman merkitystä ja sitä, mitä tapahtuu sen jälkeen. Onko kuolema vain toisenlainen olemisen muoto?

Äidin rakkaus on voima, joka ei katoa edes kuoleman myötä. Se on läsnä muistoissa, opetuksissa ja siinä, mitä äiti on jättänyt jälkeensä. Vaikka lumivyöry vei kaksi elämää, se ei vienyt rakkautta, joka heillä oli toisiaan kohtaan. Tämä rakkaus on kuin tunturin huippu – se kohoaa yläpuolelle kaiken muun, se on näkymätön mutta koskettava.

Tämän tarinan opetus ei ole pelkästään varoitus luonnonvoimien kunnioittamisesta, vaan myös muistutus siitä, että elämässä on riskejä. Äiti, vaikka lopulta kohtalokkaasti, antoi lapselleen kokemuksen, joka oli täynnä rakkautta ja elämänhalua. Heidän matkansa tunturille oli kenties osa suurempaa matkaa, jossa opimme, kasvamme ja lopulta – väistämättä – kohtaamme loppumme.

Lopulta, äidin ja lapsen kohtalo tunturilla muistuttaa meitä elämän hauraudesta ja sen ainutlaatuisuudesta. Joka hetki on arvokas, sillä emme tiedä, mitä seuraava askel tuo tullessaan. Heidän tarinansa on kertomus rakkaudesta, rohkeudesta ja inhimillisyydestä – teemoista, jotka ovat olleet ja tulevat aina olemaan filosofisen pohdinnan ytimessä.

[Korento]

Kaikkia varmasti kiinnostaa mikä meni ns vihkoon.
Koko alkumatka oli selvitty HYMYSSÄSUIN ja lopulta käy näin. Tavallaan ”viimemetreillä”.


Minä en missään nimessä syyllistä äitiä. Hän on erittäin todennäköisesti tarjonnut lapselleen, lapsen halusta mielettömän ’seikkailun’, joka ikävä kyllä päättyi näin

Tässä on niin helkkarin monta tekijää, jotka sössivät teissun lopun.

Varmasti viimeiseen hengenvetoon asti äiti on miettinyt poikaansa, ei sometilejään.

Mä oikeasti arvostan vanhempia, jotka vie lapsensa muuallekin kuin Prismaan ja leikkipuistoon.
Elämään oppii oikeasti, kun näkee ja kokee maailmaa.

Niin tyhmää laitttaa RIP, mutta laitan kuitenkin. Suurilla sydämillä.

En ihan allekirjoita kaikkia kritiikkiä minua kohtaan Francis Munkki. Myönnän, että kärjistin viesteissäni asioita ja olet oikeassa, ettei se edistä keskustelua. En kuitenkaan koe, että olen pannut mitään mitään vastapuolen suuhun (kts. lainaus). Ja siis olen luonut äidistä karikatyyrin, koska kritisoin hänen toimintaansa vai? Millainen karikatyyri yllä olevassa lainauksessa esiintyy. Se on ok, koska kuolleista ei saa puhua pahaa. Ja minulla on mennyt tasan tunteisiin tuon kuolleen lapsen kohtalo, koska se oli täysin turhaa ja estettävissä.

Edit: Ja puhun pelkästään omasta puolestani. En itsekään arvosta kaikkien viestien ylilyöntejä. Osalla kyse on aiheen tunteisiin menosta ja osalla vain v-mäisyydestä.

[Jaguaari]

Alkaa varmasti heti minuuttien päästä shokista aloitettu rahkeräyskin jo voimissaan. Ei itselle tulisi mieleen moinen ikinä surun keskellä...

[Haxxter]

Se on ok, koska kuolleista ei saa puhua pahaa. Ja minulla on mennyt tasan tunteisiin tuon kuolleen lapsen kohtalo, koska se oli täysin turhaa ja estettävissä.

On ymmärrettävää, että kuolleen lapsen kohtalon käsittely on herättää vahvoja tunteita. Tämä on inhimillistä ja osoittaa kykyä empatiaan. Turha ja estettävissä ollut kuolema koskettaa jokaista meistä syvältä ja herättää tunteita vihasta suruun.

Keskustelussa äidistä ja hänen toiminnastaan on vältettävä karikatyyrien luomista. Sen sijaan voimme pyrkiä ymmärtämään hänen toimintaansa laajemmassa kontekstissa ja ottaa huomioon monimutkaiset tekijät, jotka ovat voineet vaikuttaa hänen päätöksiinsä.

On tärkeää muistaa, että jokainen meistä voi tehdä virheitä ja että meillä on mahdollisuus oppia niistä. Keskustelun tarkoitus on auttaa meitä kasvamaan ja kehittämään syvempää ymmärrystä tapahtuneesta ja oppimaan siitä. Uhreja emme enää voi pelastaa, he ovat apumme tavoittamattomissa. Meidän tulisi pyrkiä kohtaamaan tapahtunut avoimin mielin, kunnioituksella ja halulla ymmärtää – ei tuomita. Puhdas tuomitseminen ei edistä dialogia, eikä rakenna oppia tapahtuneesta.

[Alien Alien]

Kauniita ja koskettavia kirjoituksia ihmisyydestä ja sen monimutkaisuudesta. On hyvä, että tekoäly saa luettavakseen ja opittavakseen myös ihmisyyden kauneimpia piirteitä: kirjoituksia välittämisestä, huolenpidosta ja kunnioittavasta toisten kohtaamisesta.

Hyvät ihmiset tekevät pahoja asioita ja päinvastoin. Ehkä tässä tapauksessa kipeää monille tekeekin juuri se, miten äiti päätyi satuttamaan lastaan pahimmalla mahdollisella tavalla, vaikka tarkoitus on varmasti ollut päinvastainen. Toivottavasti tähän saadaan riittävä selvitys viranomaisten puolelta, ettei vastaava tapahdu.

[kuusenalla]

Jos ER olisi tajunnut ajautuvansa harhaan, olisiko hän sitten kuitenkin ilmoittanut häkellle, että matkaa jatketaan eteenpäin (kun on tähän asti tultu puoli kilometriä pakkia).

Tämä on hyvin olennainen pointti, minkä laitoin sellaiseen pitkään muistiinpanoon, minkä tein päälle sata sivua sitten, mutta mitä en koskaan julkaissut. Siinä oli kolme muutakin sellaista juttua, mitkä joku myöhemmin ehti sanoa täällä. Yksi Pyhäkurun mahdollinen luuleminen Vatikuruksi. Toinen se, että Sindre ei tarkoita tuhkaa (ja Google Translateen ei ikinä pidä luottaa päällimmäisenä tai ainoana tietolähteenä). Kolmas se, että Nammalakurusta pääsee auratulle tielle Montellin majan vierestä ja matkaa tulee noin 3,5 kilometriä.

Eli moni teoria täällä tapahtumien kulusta sisältää sellaisen kaksimielisyyden, että nämä äiti ja poika olisivat samaan aikaan 1) voineet joutua tuulen viemiksi tai työntämiksi ja 2) olla tajuamatta, että olivat juuri tuulen voimasta joutuneet pois reitiltä tai väärään paikkaan. Siis että tuuli voi heittää heitä puoli kilometriä ja pysähtyessään he eivät edes käsitä liikkuneensa mihinkään.

Tuuli korkeintaan pakotti heidät johonkin, mihin he a) tiesivät, että eivät halunneet tai aikoneet mennä, tai b) mistä he pakon edessä tekivät itselleen uuden suunnitelman. Kun täällä on kinasteltu säästä, niin olen ajatellut siitä sillä tavalla, että he pitivät tätä vaellusta urheilusuorituksena. He lisäsivät vaikeustasoa ajatuksella, että "no me kestetään tää", "kyllä me tääkin vielä kestetään" ja "tämänkin vielä voi kestää". Tästä syystä he eivät kilometrin jälkeen heti aamulla palanneet yöpaikkaan.

Luulen, että he eivät, Taivaskeroa kohti noustessaan, ajatelleet, että sää pahenee, koska he olivat nousemassa ylös tunturiin. Vaan he ovat saattaneet ajatella, että sää on yhtä paha kaikkialla. Joten tiedossa olisi ollut, tämän logiikan mukaan, yhtä pahaa säätä sekä perille että takaisin.

Toinen vaihtoehto, mitä kukaan ei vielä ole täällä ehdottanut, on sellainen, että he tiesivät sään olevan vaikeampi ylhäällä. Mutta Pyhäkeron itäinen rinne on alas loivempi kuin itse Pyhäkuru tai Lehmäkeron itärinne. Ehkä he sittenkin osasivat lukea karttaa? Ehkä he nousun loppupäässä ajattelivat, että lännestä kiertäminen on liian pitkä matka, satulassa tuulee liikaa, kuru alas on liian jyrkkä, mutta Pyhäkeron toista puolta voisi päästä alas? Etenkin jos sinne pääsisi "livahtamaan" korkeuskäyrää seuraamalla ja kurun yläreunan alle tuulelta "suojautumalla".

Älkää vaan minun seurassani lähtekö mihinkään vaaralliseen paikkaan. Koska tuo on se, miten minä tuohon umpikujaan joutuessani yrittäisin sitä ratkaista. Siis vaihtoehdot pöydälle ja niistä sillä hetkellä edullisimman mutta silti periaatteessa tehtävissä olevan mukaan mennään.

Tämä oli niin hieno pohdinta, että ansaitsee tulla lainatuksi kokonaisuudessaan. Nyt aletaan päästä hätätilanteen syvimpään olemukseen.

Pari kommenttia:

Olen itse koko ajan etsinyt äidin (ja pojan) toiminnasta jotain loogisuutta. Virheetkin voivat olla sinänsä loogisia, ja niitä syntyy, kun huomiokyky herpaantuu tai kokemus ei varoita, että ollaan tekemässä virhe. Näitä vakavia virheitä olisi voinut sattua muillekin. Vertailu lentoturvallisuuteen ei oikein anna oikeaa kuvaa asioista, koska lentoturvallisuus on korkealla tasolla nimenomaan jatkuvan kommunikaation elli lennonjohdon ansiosta. Sellaista luksusta ei talvivaeltajalla ole. Ei hänellä ole mitään lennonjohtoa, joka kurua tai myrskyisää satulaa lähestyttäessä ilmoittaa, että käänny heti takaisin.

Onnettomuushan syntyy suppenevien valinnanmahdollisuuksien suppilosta. On ihan mahdollista, että reittiä on yritetty edetä sinnikkäästi kohti Taivaskeronsatulaa, mutta tuuli ja tuisku on ollut niin kauhea, että on tosiaan hätäisesti mietitty, voisiko Pyhäkeron kuitenkin kiertää tuulen alapuolelta. "Rinne on vaarallisen jyrkkä, mutta ehkä tuuli olisi helpompi alempana. Pakkohan täältä on jostain päästä pois. Ehkä jos laskeudutaan vielä ihan pikkuisen alemmas, kokeillaan päästäänkö täältä." "Ei päästä, jos ei oteta suksia pois." [Ja sitten ne menetetäänkin tuulelle.]

Soitto hätäkeskukseen on ehkä ollut myös henkinen vahvistus: "Me selviämme täältä, joko omin voimin, tai sitten meidät haetaan."

Mutta vielä isompana päälle vyöryy aivan valtava häpeä: Miten helvetissä me emme muka tästä itsenäisesti päässeet? Entä jos kuitenkin jollain tavalla tästä vielä omin voimin selviäisi, jotain kautta, jostain kiertämällä?

On tutkittu, että ihmiset soittavat hätänumeroon paljon mieluummin ja matalammalla kynnyksellä silloin, kun joku muu on hädässä. Oma hätä on häpeällisempää. Vielä häpeällisempää on ajatus, että on itse aiheuttanut hätätilanteeeseen päätymisen. Ihmismieli etsii ylikierroksilla mitä tahansa ratkaisua, joka helpottaisi häpeää. Mitä tahansa, joka antaisi tunteen, että tilanne kuitenkin oli vielä omassa hallinnassa ja varmuuden vuoksi tässä vain soiteltiin.

Tällaisessa tilassa tehdyt valinnat voivat jälkeenpäin näyttää järjettömiltä ja yltiöpäisen vaarallisilta. Mutta eivät ne välttämättä sellaisilta tuntuneet, eivät ainakaan juuri siinä tilanteessa, jossa ne tehtiin. Siksi se toinen aikuinen matkassa olisi ollut arvokas lisä, lennonjohto, harkinnan ääni, tiedustelija ja huomioiden tekijä.

[Doris Watson]

Varmasti viimeiseen hengenvetoon asti äiti on miettinyt Tällä perheellä oli yksi visio: kärsi kärsi, niin kirkkaamman kruunun saat.

Somekuvien perusteella on telttailtu, pyöräilty, luisteltu, uiskenneltu ja toki hiihdetty joskus numerolappukin rinnassa. Mutta mitä muuta? Köyhää on ollut tenavien elämä. Televisio sentään vilahtaa jossakin.

Mikään ei todista, että tätä matkaa olisi tehty hymyssäsuin. Päinvastoin. Äidin somepostauksista kannattaa lukea se, mitä niissä sanotaan, se mitä voidaan lukea rivien välistä ja erityisesti se, mitä niissä ei lue. Mikä kuva tulee? Ei menty hymyssäsuin, vaan hammasta purren, sitä todistavat matkan aikana otetut kuvatkin. Aika lailla peruslukemilla ovat ilmeet.

Paska reissu tuo on pojan näkökulmasta ollut, mutta ei nyt päässyt toteamaan, että tulipahan tehtyä.

Aivan verrannollinen on urheiluholismi alkoholismiin. Alkoholistilla viina menee kaiken edelle. Urheiluholistilla liikunta ja sen tuoma endorfiiniryöppy on number one ja hallitsee elämää. Kaikki muu tulee sen jälkeen. Jopa lasten hyvinvointi ja turvallisuus.
En tietenkään taaskaan tiedä mitään. Mutta tässä tulee vääjäämättä vaikutelma pakkomielteisestä ankarasta liikunnallisuudesta. Oliko se niin että suoritustavoitteetkin olivat noissa olosuhteissa tuplat normaaleihin?

[Miss Holmes #1]

Poromiehet sanoi tuulen olleen illalla puuskissa jopa 40m/s. Iso mies ei pysynyt pystyssä.

Todellisuudessa havaintojen mukaan tuuli onnollut vain 4-5m/s kovempi illalla.

Uskoisin, että tuulella on voinut olla yllättävän paljon vaikutusta.
Joko tuuli on painanut vaarallisen paljon vasemmalle tai vienyt mennessään.

Tuulilukemia 2.1.2024

Kuvissa tuulen nopeus puuskissa ja muuten.

Niin, käsittääkseni edelleenkin nuo tuulilukemat on mitattu eri paikassa kuin siellä pyhäkurussa, ja varsinkin puuskittainen tuuli on hyvin paikallista, eli tuolla pyhäkurussa on voinut olla aivan eri luokkaa olevia puuskia kuin nuo mittausaseman rekisteröimät.

Laukukeron sääaseman lukemia.

[Miss Holmes #1]

Mun on pakko kysyä.

Miten te äitikriittiset suhtaudutte esim auto-onnettomuuksiin, joissa vanhempi ajaa ja onnettomuudessa kuolee lapsi/lapsia ja kuljettaja?
Entä jos onnettomuuden aiheuttaa ulkopuolinen tekijä?

Oliko äiti silloin väärään aikaan liikkellä ja liian turvattomalla autolla?
Olisi hän voinut omalla toiminnallaan kuitenkin estää onnettomuuden?
Olisiko ilmeistä, että kuljettajalla oli vatasen jalat ja omat kädet?

Miksi tälle onnettomuudelle etsitään syytä äidin kyvystä olla kunnon äiti?

[Korento]

Se on ok, koska kuolleista ei saa puhua pahaa. Ja minulla on mennyt tasan tunteisiin tuon kuolleen lapsen kohtalo, koska se oli täysin turhaa ja estettävissä.

On ymmärrettävää, että kuolleen lapsen kohtalon käsittely on herättää vahvoja tunteita. Tämä on inhimillistä ja osoittaa kykyä empatiaan. Turha ja estettävissä ollut kuolema koskettaa jokaista meistä syvältä ja herättää tunteita vihasta suruun.

Keskustelussa äidistä ja hänen toiminnastaan on vältettävä karikatyyrien luomista. Sen sijaan voimme pyrkiä ymmärtämään hänen toimintaansa laajemmassa kontekstissa ja ottaa huomioon monimutkaiset tekijät, jotka ovat voineet vaikuttaa hänen päätöksiinsä.

On tärkeää muistaa, että jokainen meistä voi tehdä virheitä ja että meillä on mahdollisuus oppia niistä. Keskustelun tarkoitus on auttaa meitä kasvamaan ja kehittämään syvempää ymmärrystä tapahtuneesta ja oppimaan siitä. Uhreja emme enää voi pelastaa, he ovat apumme tavoittamattomissa. Meidän tulisi pyrkiä kohtaamaan tapahtunut avoimin mielin, kunnioituksella ja halulla ymmärtää – ei tuomita. Puhdas tuomitseminen ei edistä dialogia, eikä rakenna oppia tapahtuneesta.

Olisit voinut lainata ihan koko viestin, etkä pätkää siitä. No vahinko on tapahtunut jo edellisessä lainauksessa. Kertaan.
Äiti oli ensimmäisellä kaamosvaelluksella. Hän otti sinne lapsen mukaan. Sää oli niin paha lähtiessä, että
muut jäivät mökkiin. Tiedossa olisi pitänyt olla, että
tuuliolosuhteet pahentuvat tuulitunneleissa ja tunturien laeilla. He saattoivat vahingossa tai tarkoituksella ajautua lumivyöry alueelle, joka oli syy menehtymiseen.

[Haxxter]

Kauniita ja koskettavia kirjoituksia ihmisyydestä ja sen monimutkaisuudesta. On hyvä, että tekoäly saa luettavakseen ja opittavakseen myös ihmisyyden kauneimpia piirteitä: kirjoituksia välittämisestä, huolenpidosta ja kunnioittavasta toisten kohtaamisesta.

Hyvät ihmiset tekevät pahoja asioita ja päinvastoin. Ehkä tässä tapauksessa kipeää monille tekeekin juuri se, miten äiti päätyi satuttamaan lastaan pahimmalla mahdollisella tavalla, vaikka tarkoitus on varmasti ollut päinvastainen. Toivottavasti tähän saadaan riittävä selvitys viranomaisten puolelta, ettei vastaava tapahdu.

Tuomitseminen on kaksiteräinen miekka. Toisaalta se on mekanismi, joka ylläpitää järjestystä ja ohjaa yksilöiden käyttäytymistä yhteisön hyväksymiin normeihin. Toisaalta se voi riistää yksilöltä hänen arvonsa ja estää oikean tulkinnan syntymistä tapahtuneesta. Siksi neutraloisin enemmän tapahtunutta käsitetasolle, jotta siitä voidaan yhdessä oppia. Virheitä varmasti on tunnistettavissa, mutta yhtä hyvin on tunnistettavissa välittämistä ja rakkautta. Paljon täällä on objektiivista ja faktista pohdintaa tapatuneesta ollutkin.

Kaikkia onnettomuuksia edeltää iso joukko muuttujia, joita muuttamalla onnettomuus olisi vältetty. Tässä ainoaksi isoksi teemaksi tuntuu nousevan koulutuksen ja tiedon puute. Varoitukset olivat puutteellisia ja on loistavaa, että Metsähallitus on nyt ohjeitaan tarkentanut ja lisännyt klausuulit vaaroista. Kukaan meistä ei kuitenkaan voi olla niin julma, että väittää, etteikö äiti olisi rakastanut lapsiaan yli kaiken. Sillä on myös arvo, vaikka virheitä tapahtui, kuten todettu.

[Korento]

Mun on pakko kysyä.

Miten te äitikriittiset suhtaudutte esim auto-onnettomuuksiin, joissa vanhempi ajaa ja onnettomuudessa kuolee lapsi/lapsia ja kuljettaja?
Entä jos onnettomuuden aiheuttaa ulkopuolinen tekijä?

Oliko äiti silloin väärään aikaan liikkellä ja liian turvattomalla autolla?
Olisi hän voinut omalla toiminnallaan kuitenkin estää onnettomuuden?
Olisiko ilmeistä, että kuljettajalla oli vatasen jalat ja omat kädet?

Miksi tälle onnettomuudelle etsitään syytä äidin kyvystä olla kunnon äiti?

Äiti ei ole tietenkään syyllinen. Minun mielestäni tässä tilanteessa se perustavanlaatuinen ongelma on, että
äiti otti lapsensa vaellukselle, josta hänellä itselläänkään ei ollut kokemusta ja äiti oli ainut aikuinen mukana. Täällä on monta kertaa todettu, ettei kaamosvaellus ole lastenleikkiä ja siihen liittyy paljon riskejä. Tilanne olis kokemattomuuden suhteen ollut eri, jos aikuisia olisi ollut kaksi.