Neonataali kirjoitti: La Maalis 02, 2024 11:43 am
taotao kirjoitti: La Maalis 02, 2024 8:25 am
Mielestäni vastuu työntekijällä on ensisijainen ja viimesijainen vastuu lapsen asioissa. Mielestäni suhteen luominen asiakaslapseen on tärkeää.
Puhutaan lapsen koko elämästä. Päätöksistä, jotka tulevat vaikuttamaan lapsen koko loppuelämään, hyvässä ja pahassa. On todella väsyttävää kuunnella loputonta itkuvirttä resursseista ja rakenteista. Sen nyt tietää tasan tarkkaan jokainen edes etäisesti alaa seuraava henkilö. Sinne alle hukkuu se lapsi.
Vaikuttaa kuin alalla olisi henkilöitä, joille lapsen edun ajaminen on hämärtynyt. Että se ei enää nousekaan kirkkaimmaksi tehtäväksi siellä loputtomien kirjaamisten ja täppäämisten ja palavereiden seassa.
Ei kertakaikkiaan mahdu ymmärrykseen minulle alan ihnisenä, että joku toinen alan ihminen esittää, että ei se lapsen tapaaminen ole niin tärkeää, että eikö sen voisi tehdä joku muu taho. Mielestäni on kyse jostakin niin perustavanlaatuisesta osasta lastensuojelun sosiaalityöntekijän työtä, että sitä osaa ei vaan voi siirtää toiselle. Sellaista se on, kun on virkavastuussa toisen ihmisen elämästä ja käyttää julkista valtaa. Sitä samaa asemaa ei ole kuitenkaan vaikkapa sillä perhetyöntekijällä tai sosiaaliohjaajalla.
Sosiaalityöntekijöillä on varsinaisen asiakastyön lisäksi laillinen velvollisuus tuoda esille mm. niihin resursseihin ja rakenteisiin liittyviä epäkohtia. Sosiaalihuoltolain 7§ säädetään rakenteellisesta sosiaalityöstä. Harmin paikka jos sinua tämä ”loputon itkuvirsi” väsyttää.
Itse näen, että työn kehittyminen ei voi pohjautua idealistiselle hattaralle, vaan sen on pohjauduttava faktoihin. On helppo sanoa, että pitäisi saada luotua lapseen luottamuksellinen suhde ja ilmapiiri jossa lapsi uskaltaa kertoa vaikeuksistaan. Jos siitä jää täysin puuttumaan tietopohja niistä reunaehdoista joissa työtä tehdään, se ei johda mihinkään muuhun kuin juuri tällaiseen kiukkuiseen nenän tuhisteluun netissä. Miksi ei vaan ”mennä ja luoda sitä suhdetta”. Niinpä.
Jos saisin seuraavan kuukauden käyttää pelkkiin lasten henkilökohtaisiin tapaamisiin ja niiden kirjaamiseen, pystyisin tapaamaan jokaisen lapsen ehkä kahdesti sen kuukauden aikana. Samalla en sitten muuta tekisikään.
Mua väsyttää paljon enemmän tämä loputon itkuvirsi, jossa lastensuojelun 30 vuoden aikana täydelliseen umpikujaan ajettu tilanne yritetään työntää rivityöntekijöiden syyksi.
Mitä ratkaisuja sulla taotao on tarjota? Toimivaksi havaittuja käytäntöjä? Paheksuntasi olet ilmaissut, mutta yhtään kehittävää ehdotista en ole nähnyt.
Paheksuntaa? No, jos haluat sen niin ilmaista.
Olen korostanut lapsen tapaamisen tärkeyttä, sanonut, että laki antaa mahdollusuudet toimia ja kerätä tietoa, esim. rekisteritietoja.
Sanoin myös, että lastensuojelu on tämän lapsen kohdalla epäonnistunut ja hyvin todennäköisesti virheitä on tehty. Mielipiteeni on, että kun lastensuojeluasiakkuudessa oleva lapsi kuolee väkivallan seurauksena, on lastensuojelu epäonnistunut suojelutehtävässään.
Olen sanonut, että realiteetit ovat mitkä ovat, ja siitä huolimatta jotkut asiat ovat tärkeämpiä kuin toiset. En tällä foorumilla lähde syvällisemmin keskustelua aiheesta käymään, koska ei tänne taida kuulua.
Ei tietenkään kokonaisuus ole yhden rivityöntekijän syytä. Mutta jos käyt lukemassa kollegoiden keskustelua tuolla toisaalla, niin johan siellä näet, miten eri tavalla lastensuojelua toteutetaan ympäri Suomen maata, ja miten eri tavalla lakia tulkitaan. Joissakin mielestäni aivan perusasioissa.
Enkö minä hetki sitten laittanut sen Lastensuojelun Keskusliiton johtajan jutun, missä oli hyvin tiivistetty asioita.
Vaikka se kohta 4. Oppia virheistä. Miten opitaan virheistä?