Nimenomaan tuo oli se uusi tieto. En itsekään ollut tietoinen Dylanin viiltelystä ennen kuin luin siitä Sasha Huttusen kirjasta (A Lasting Impression). Huttusen kirja on minulla yhä kesken, mutta se mihin asti olen päässyt, on kyllä ollut vakuuttavaa. Suosittelen kirjaa kyllä ostettavaksi Columbine-hyllyyn. Varsinkin jo sen vuoksi, että kyseessä on suomalaisen kirjoittama kirja.Wrath kirjoitti:Tämä oli varmaan se uusi tieto. Ainakin itselleni on. Viiltely tuo ensimmäisenä mieleen masentuneen goottitytön. Tämä siis jostain Dylanin päiväkirjoista? Olen etsinyt jotain isompaa päiväkirjatiedostoa netin syövereistä mutten ole löytänyt vaikka olen googlannut kuin mielipuoli. Elikkä linkkiä jos saisin niin olisin kiitollinen jos joku tietää...VoDKa kirjoitti:
"I was Mr. Cutter tonight. I have eleven depressioners on my right hand now. The battle between good and bad never ends."
-Dylan Klebold[/i]
Kirjassa on myös paljon muunlaista kertomusta pojista, sekä melko runsaasti asioita, joita en minäkään ollut tiennyt aiemmin. En tiedä kuinka paljon noista teksteistä on keksittyä tai ns. väritettyä, mutta jostain syystä olen valmis uskomaan, ettei hirveän paljon. Loppujen lopuksi ainoa asia mitä olen ko. kirjassa epäillyt väritetyksi on ollut ne hetket jolloin pojat ovat olleet yksin (niissäkin tapauksissa helposti tosin voisi kuvitella käyneen juuri kuten Huttunen on niistä kirjoittanut) sekä se tieto, että kynä jolla Dylan kirjoitti päiväkirjojaan oli keltainen. Siis... Joo, ehkä se on voinut mainita jossain yhteydessä ja ehkä se kynä on oikeasti ollut keltainen, mutta tuntuu vain hieman hassulta, että suomalainen tietäisi noin paljon.
Tietenkin Huttusen kirja on yksi uusimmista Columbinea käsittelevistä (vai peräti uusin?) ja on mahdollista, että tietoja on ollut nyt paljon runsaammin ja helpommin saatavilla kuin ennen, joten sen puoleen... ehkä. Ehkä se kynä tosiaan on ollut keltainen.
Mutta takaisin tuohon viiltelyyn.
Harrastin tuota samaista urheilulajia jokunen aika sitten itsekin ja kuten tuossa Wikin pätkässäkin lukee, se todella luo sen tunteen et kaikki on ok, ei mitään hätää. Usein sillä kestikin sen pahimman yli ja kun sitten nukkui vielä yön yli, niin oli jo paljon helpompaa - ainakin siihen asti että iski taas seuraava paha paikka.
Ymmärrän täysin ihmisiä jotka sanovat, etteivät ymmärrä sitä. Minäkään en uskonut viiltelyn voimaan aikanaan, en ennen kuin olin itse kokeillut sitä. Joillakin voi hyvinkin olla tuo, että pyydetään niiden aukinaisten haavojen ja arpien kautta apua, mutta hirveän moni piilottaa arpensa. Muistaakseni Dylankin teki sitä (varmaan mainittiin juuri siinä Huttusen kirjassa), piilotti arpensa ja leikki, ettei niitä ole olemassakaan.
On vaikea sanoa miten pahasti Dylan viilteli. Luulisin, että jos kyseessä olisi olleet oikeat, syvät viillot, olisi Kleboldit huomanneet sen jossain vaiheessa. Siksi epäilenkin, että Dylan teki niitä viiltoja, jotka kyllä lasketaan viilloiksi, verta tulee hieman, mutta ei kuitenkaan niin paljon että se olisi mitään hirvittävän vakavaa. Arpia ei juurikaan jää näistä viilloista, mutta nekin tuovat sen hyvänolon tunteen. Paraneminen on pitkähköaikaista (kun vertaa vaikka tavalliseen naarmuun), mutta kun rupi häviää, haalistuu jälki viimeistään vuodessa. Tämä on sinällänsä ns. turvallinen tapa viiltelyyn, koska jos elämä vaikka vahingossa meneekin raiteilleen myöhemmin, ei ne arvet ole muistuttamassa siitä menneisyyden paskasta. Eivätkä ne näy kaikille silloin huonoinakaan aikoina jatkuvasti.