Oletko Inehmo koskaan tullut ajatelleeksi, että lapset voivat kokea tulleensa hylätyksi myös, vaikka olisivat jatkuvasti samassa fyysisessä tilassa vanhempiensa kanssa? Itsellänihän on hylkäämisen tunteeseen liittyvä trauma, koska toinen vanhemmistani kuoli nopeasti edenneeseen sairauteen, kun olin leikki-ikäinen. Tunsin itseni pitkään todella erilaiseksi ja erikoiseksi, koska ympäristössäni muut lapset asuivat pääsääntöisesti kahden vanhemman ydinperheissä. Korkeintaan joukossa oli muutama äidillään asuva eroperheen lapsille.Inehmo kirjoitti: To Syys 11, 2025 8:43 pm On varmaan kaikille ihan selvää, että vanhemmista erottaminen voi aiheuttaa trauman. Sekin on varmaan kaikille aivan selvää, että pahat vanhemmat voivat AIHEUTTAA lapsilleen traumoja.
Eli pitää punnita, kummasta tulee pienempi trauma, vanhemmista erottamisesta vai vanhempien luo jäämisestä.
Pointtini on tämä: Kenelläkään meistä ei ole TODISTETTUA FAKTAA osoittaa, että tämän perheen vanhempien luo jääminen AIHEUTTAISI traumoja. SIINÄ monella hyppää se mielikuvitus kehiin.
Minulle oli valtava ahaa-elämys huomata yläasteiässä, että monella ydinperheessä kasvaneella ystävällä oli samanlaisia tunteita kuin minulla, koska vanhempi/vanhemmat eivät olleet oikeasti läsnä. Ei puhuta mistään älylaitteen räpeltämisestä (näitä ei ollut), vaan mielenterveysongelmista ja addiktioista, jotka menivät lasten edelle.
Tätä olen miettinyt Karoliinan ja Tommynkin kohdalla: Miten paljon he ovat todellisuudessa olleet läsnä lastensa kanssa? Päihdeongelmia heillä ei lähipiirin mukaan ole ollut, julkisia diagnooseja täytynee odottaa vähintään oikeudenkäynteihin. Mutta väistämättä tulee mieleen, että jonkinlaisesta yhteiskunnan vastustamisesta ja valittamisesta on tullut heille addiktio. Kun lapset sijoitettiin, he menivät oikeuteen kiistääkseen kotietsinnän tulokset. Tämä näytti olevan heille tärkeämpää kuin turvallisten ja terveellisten kotiolojen palauttaminen lapsille. Näihin oloihin kuului olettavasti muutakin kuin seinät, luultavasti taloudellisen ja terveydellisen avun vastaanottaminen.
Kaikki Karfin lapset tuskin ajattelevat samalla tavalla, mutta joillakin heistä on voinut tulla tunne, että äiti ja isä välittivät enemmän "omannäköisen elämän" viettämisestä kuin heistä. Ja tämäkin on voinut olla traumatisoivaa.