PelderH kirjoitti: Ke Tammi 28, 2026 10:27 am
Vahvero kirjoitti: Ti Tammi 27, 2026 9:45 pm
Joku jo hienosti kirjoittikin median täydellisestä epäonnistumisesta, soisin mielipidekirjoituksesi julkaistavan ehdottomasti Hesarissa. Näinpä tuskin tapahtuu.
Nytkin ihmetyttää, miksi toimittajat eivät yhtään haasta näitä syyttäjiä. Ylellä oli ihan lyhyt pätkä, jossa toimittaja kysyy Koivuniemeltä kaksi kysymystä. Ensimmäinen on ilmeisesti, mitä näyttöä syyttäjällä on (tämä kysymys on leikattu pois, mutta päättelin vastauksesta) sekä kuinka poikkeuksellinen tämä oikeudenkäynti on hänen urallaan ollut. Siis kamoon! Miksei kysytä esim. sitä, miksi syyttäjä sivuuttaa kaikki puolustuksen argumentit toteamalla vain "tämä ei poissulje rikosta" tai "ei liity tähän asiaan". Tai voisi vaikka kysyä, miten syyttäjä nukkuu yönsä...
Edit. Ja lisätään vielä noi otsikot, mitä he tänäänkin ovat suoltaneet:
Yle: Syyttäjä lausui viimeiset sanat Auerin ja Ihlen seksuaalirikoskäräjillä – ”Näyttö syyllisyydestä on vahvaa”
Mtv: Syyttäjät: Näyttö Aueria ja Kukkaa kohtaan vahvaa – MTV seurasi oikeudenkäyntiä
Iltalehti: Tämän takia syyttäjä ei ole vakuuttunut Anneli Auerin lasten uusista kertomuksista
HS: Syyttäjä: Lasten uudet kertomukset eivät horjuta näyttöä
Kaikki ne ihmiset, jotka eivät jaksa vaivautua otsikkoa pidemmälle lukemaan, mikähän heille jää päällimmäisenä mieleen... Oli se näyttö vahvaa, niinhän mediassa sanottiin.
...ja juuri tämänlaisen klikkiotsikoinnin takia suurin osa omistakin tutuistani varmasti edelleen uskoo, että Auer on vähintäänkin johonkin syyllinen. Suomalaiset ovat lakiin, oikeuteen ja yhteiskuntaan uskova kansa, ja kun syyttäjä jotain sanoo, siinä on pakko olla perää. Jos sitten alkaa itse yksityiskohtaisemmin besserwisseröimään asialla, saa todella helposti höyrypään ja salaliittoteoreetikon leiman ylleen. Tämän takia keskustelu tästä tapauksesta asiaa pelkkien otsikoiden kautta seuraavan ihmisen kanssa on erittäin ahdistavaa ja turhauttavaa. Toki niin on kyllä tämän oikeudenkäynnin seuraaminenkin.
Kotietsivä2008 kaksi edellistä viestiä - tarinoiden synnystä ja syyttäjän toiminnasta - ovat erinomaisia, todella selkeästi ja tyhjentävästi kirjoitettuja kuvauksia tapahtumista. Eipä niiden jälkeen jää enää oikein mitään lisättävää. Saisipa nuo viestit painettua lehteen tai edes Murhainfon etusivulle sellaisenaan.
Sanottakoon nyt vielä kertaalleen, etten itse usko mihinkään laajaan salaliittoon, vaan asiat ovat valuneet luonnollisesti ylhäältä alaspäin kuten Kotietsivä2008 esittää. Kaikkein vahvimmin Auerin syyllisyyteen ovat uskoneet muutamat ihmiset poliisista ja valtakunnansyyttäjänvirastosta, ja sieltä epäilyt ovat valuneet "luonnollisesti" alaspäin aina lapsille saakka.
En haluaisi spekuloida asialla, mutta tällaisessa seksuaalirikosasiassa kaikkien asianosaisten ihmisten ennakkokäsitykset väkisinkin vaikuttavat jonkin verran lopputulokseen, ja varsinkin, kun se käydään suljettujen ovien takana. Ei liene esimerkiksi täysin sattumaa, että alkuperäisessä käräjäoikeuden hajaäänituomiossa jakolinja meni täysin sukupuolittuneesti. Joki-Erkkilälläkin oli taustalla henkilökohtaisen elämän tragedia, ja ainoa häntä tukeva lääkärikin sai kultaisen kädenpuristuksen myötä lähtöpassit TYKS:istä erittäin painavasta syystä (vaikka en sen enempää halua lapsuuden parhaan ystäväni isän elämällä sen enempää spekuloida, kun se ei ole muutakaan kautta tullut julkisuuteen). Paljon on muuten lääkärikavereiden kanssa ollut juttua siitä, miten suomalaiset lääkärit sekä lääkäriliitto ovat ehkäpä yksi valtakunnan suurimpia hyväveliverkostoja. Tavallaan kadehdittava asia, mutta tällaisessa tilanteessa, kun asiat menevät vihkoon, se voi olla myös haitaksi, ja vähintäänkin syö valtavasti arvoa syyttäjän tyylipuhtaalta argumentum ad auctoritatemilta.
Koska olen kaikesta huolimatta edelleen itsekin oikeuteen uskova tavallinen suomalainen, pidätän oikeuden olla tuomitsematta syyttäjiä siitä, että "tekevät vain työtään". Vasta sitten, jos syyttäjät kehtaavat valittaa tuomitsematta jättämisestä, aion kyseenalaistaa heidän kykynsä nukkua yöllä. Kuten jo aiemminkin sanoin, oikeus tässä tapauksessa tarkoittaisi sitä, että tuomiota ei tulisi, ja sen jälkeen syyttäjäkin toteaisi syyttömyyden julkisesti. Kai tuohon on edelleen olemassa joku naiivi promillen miljoonaosan todennäköisyys.
Mutta kaikkein eniten tässä tapauksessa turhauttaa se voimattomuuden tunne, minkä sivustaseuraajana saa, kun ei pysty vaikuttamaan mihinkään. Olen miettinyt paljon sitä, mitä me asian käsittelyyn turhautuneet tavalliset kansalaiset voisimme edes tehdä. Massapalautetta suomalaisten mediatalojen sekä valtakunnansyyttäjänviraston inboxiin? Kansalaisaloite... niin mistä? Itse sanoisin, että tämän tapauksen tiimoilta olisi miljoonan taalan paikka ostaa Hesarin etusivun mainospaikka itselleen ja kirjoittaa Emile Zolan 130 vuotta vanhasta J'Accuse kirjeestä 2020-luvun Suomeen sopiva versio. Harmittaa oma köyhyys, kun tuon mainoksen hinta olisi 65 000 euroa. Pitäisi varmaan ensin tutustua joukkorahoitusmahdollisuuksiin.
Kiitos! Ansiokseni on todettava, että käytin tekstin luomisen apuna tekoälyä, ajatukseni ovat toki omiani. Kirjoitin oheisen tekstin hesariin. Henkilöllisyyteni saattaa paljastua, mutta se ei todellakaan ole häpeä! Huoli tässä oikeudenkäynnissä juurikin on, että kun syyttäjät eivät tee työtään! Siksi tämä vaikuttaa niin epämääräiseltä:
”Missä ovat syyttäjän rajat – ja miksi media vaikenee?
Seuratessani Anneli Aueria koskevaa oikeusprosessia olen kokenut kasvavaa ahdistusta syytettyjen oikeusturvan puolesta. Kyse ei ole mielipiteestä tai tunnekuohusta, vaan siitä, että syyttäjän toiminta ei näytä täyttävän rikosprosessin keskeisimpiä vaatimuksia.
Rikosasiassa syyttäjän tehtävä on selvä:
näyttää yksi tapahtumainkulku toteen ilman varteenotettavaa epäilyä.
Jos jää edes yksi uskottava vaihtoehtoinen selitys, syyte on hylättävä.
Tässä jutussa on kolme syyttäjää. Silti heidän toimintansa herättää vakavan kysymyksen: pyritäänkö tässä enää osoittamaan syyllisyyttä rikosprosessin vaatimalla varmuudella – vai puolustamaan jo olemassa olevaa narratiivia?
Syyttäjä on pyytänyt psykologeilta kuusi erilaista hypoteesia sille, miksi lapset ovat aikuisina muuttaneet kertomuksiaan. Ensimmäinen niistä on, että lapset valehtelivat lapsena ja kertovat nyt totuuden. Loput koskevat häpeää, stigmaa, perheyhteyden tarvetta, mahdollista vaikuttamista ja jopa rahallisia motiiveja.
Tämä on juridisesti pysäyttävää. Kun syyttäjä itse esittää useita keskenään ristiriitaisia selityksiä, hän samalla myöntää, ettei varmaa selitystä ole. Hypoteesit eivät poista epäilyä – ne luovat sen. Ja rikosprosessissa epäily ei ole puolustuksen ongelma, vaan syyttäjän.
Erityisen ongelmallista on, että nämä hypoteesit on pyydetty samoilta psykologeilta, jotka osallistuivat lasten alkuperäisiin kuulemisiin. Riippumattomuus ja arvioinnin objektiivisuus ovat tällöin vähintään kyseenalaisia.
Lisäksi syyttäjä nojaa yhä somaattiseen näyttöön, joka on oikeudenkäynnin aikana olennaisesti murentunut. Puolustus on esittänyt painavaa vastanäyttöä siitä, ettei käytetty UV-valomenetelmä sovellu vanhojen arpien toteamiseen. Tätä ei ole kumottu omalla vastanäytöllä – vain vetoamalla asiantuntijan arvovaltaan. Oikeudessa se ei riitä.
Huolestuttavaa on myös se, että syyttäjä katsoo voivansa sivuuttaa lasten alkuperäisten kertomusten epärealistisimmat osat – kuten murhayön kuvaukset ja saatananpalvonnan – ja silti käyttää muita osia näytön perustana. Kertomusta ei voi pilkkoa näin ilman, että koko todistusarvo vaarantuu.
Puolustus on esittänyt vaihtoehtoisen tapahtumainkulun: että kertomukset syntyivät suggestiivisesti, ryhmädynamiikassa ja olosuhteissa, joissa miellyttäminen ja vaikutteet olivat keskiössä. Tätä vaihtoehtoa ei ole kumottu. Se on vähintään mahdollinen. Ja jos se on mahdollinen, syyte on oikeudellisesti hylättävä.
Miksi tästä ei käydä laajempaa julkista keskustelua?
Miksi media tyytyy referoimaan syyttäjän lausumia, mutta ei kysy, täyttääkö tämä toiminta oikeusvaltion vaatimukset?
Missä ovat oikeusoppineet, jotka purkavat tämän näytön rakenteen ja kysyvät, kestääkö se päivänvaloa?
Oikeusvaltio ei murene yhdessä päivässä.
Se murenee silloin, kun lakataan kysymästä vaikeita kysymyksiä.
Nyt olisi korkea aika kysyä.”