Korjaan tuota ylläsanomaani, että piti tietenkin sanoa empatianpuutetta, mutta se varmaan selvisi asiayhteydestä muutenkin. Sorry!Doctor Lecter kirjoitti:Valdovas kirjoitti: Tuossa suhteessa mukana on varmasti runsas annos psyko- ja sosiopatiaa, empatiankykyä yms., mutta sellaisten pitäminen tekoa lieventävinä syyntakeettomuuteen viittaavina piirteinä olisi kyllä käsittääkseni täysin väärin. Kyllä Breivik on ollut hyvinkin ehkä jopa liiankin tietoinen siitä, mitä hän teollaan on saanut aikaan.
Ehkä siinä on jotain pelkoa kohdata pahuutta ja varsinkin analysoida sitä. Tuolla aiemminhan joku taisi todeta suoraan, että pahan taustojen pohtiminen ja ymmärtäminen olisi automaattisesti sen hyväksymistä, mikä ei tietenkään pidä paikkaansa.Otan nyt kantaa Norjan tapaukseen, vaikka minut on leimattu Breivikin faniksi. Oudoksuttaa tuo monenkin minfolaisen jyrkkä EI, halulle edes kuulla Breivikin motiiveja saati lukea edes osaa manifestistaan.
Ehkä siinä on tuotakin. Kaikesta globalisaatiosta huolimattakin ihminen on kuitenkin pohjimmiltaan laumaeläin, jolle se yksilön läheisin ryhmä tai lauma on yleensä se merkittävin, ja siksi sinänsä loogista päivittelyä siitä, miksei kaukaiset ja suuretkin katastrofit ja vääryydet puhuttele ihan yhtä paljon kuin läheiset ja pienemmät. Niin se vain menee ihan luonnostaan.Maija selittää hyvin, että asia halutaan yksinkertaistaa helpommin lähestyttäväksi. Varmasti näin onkin, mutta onko tuon halun yksinkertaistaa takana se, että tapahtuma halutaan kieltää itseltään; ei tuollaista voi tapahtua näillä leveysasteilla.
Viittasin tuolla eräässä asiayhteydessä, että Norjan (sosialidemokraattinen) pääministeri Jens Stoltenberg on saanut erittäin hyvät arviot (erään gallupin mukaan 94 % norjalaisista pitää hänen tapaansa hallita kriisiä onnistuneena tai erittäin onnistuneena) ja vaikka siinä on tietysti mukana myös yleistä tukeutumista johtajiin ja toisiinsa kriisin hetkellä, niin avoimessa demokratiassa se on erittäin korkea luku ja osoittaa, että muutkin kuin demarit ovat hyväksyneet hänen tapansa reagoida tapahtumiin, ja keskeinen pointti siinä on, ettei hän ole pyrkinyt vetämään tapauksesta irtopisteitä itselleen ja puolueelleen. Valitettavasti kaikki Suomen demarit ja muut poliitikot eivät ole olleet ihan yhtä valtiomiesmäisiä tässä suhteessa.Suomessa asia on politisoitunut voimakkaasti ja näyttää siltä, että jokainen Norja-lausuma täytyy hyväksyttää SDP:n puoluesihteerillä.
Viholliskuvien polarisointi on tietysti yksi terrorismin tavoitteista ja valitettavasti siinä se usein juuri parhaiten onnistuukin.Kysyin iskujen jälkeen, että muuttuuko mikään? Keksitäänkö mitään muuta kuin aselakien kiristykset, vihapuheiden valvonta ja ääriryhmien voimakkaampi kontrolli, (tarkoittaa äärioikeiston, sillä edelleen vasemmistoterrorismi koetaan hyvien iskuiksi pahoja vastaan, ts. köyhät ja oikeamieliset puolustavat hyviä arvoja kasvotonta rahan valtaa vastaan). Silläkö tämä taistelu voitetaan?
Ero on tietysti se, että Abbas toimii omassa maassaan oman sinänsä aikoinaan kaapatun, mutta pikku hiljaa de facto -tunnustetun vallan ja väkivaltakoneiston turvin. Siinä olen samaa mieltä, että siihen pitäisi puuttua tiukemmin kaikesta Venäjän, Kiinan ja muiden vastaavien opportunistisesta venkoilusta huolimatta, vaikka kuten Libyan tapauksesta nähdään, puuttuminen ja sen "sopiva" mitoittaminen on kaikkea muuta kuin helppoa. Jo loogisuus tietysti vaatisi, että kun Libyan tapaukseen puututtiin, niin hyvin pitkälle saman tunnusmerkistön omaavaan Syyriankin tapaukseen pitäisi puuttua. Todennäköisesti jossain vaiheessa näin tapahtuukin, mikäli Abbas jatkaa valitsemallaan linjalla.Miksi emme kauhistele samalla tapaa Syyrian tapahtumia? Tekijä ja tilaaja on valtio ja kohteina omat kansalaiset. Onko Syyria liian kaukana, eivätkö uhrit olekaan viattomia, pitäisikö Suomessa kiristää mielenosoitusvalvontaa, pitäisikö Suomessa valtion johtoon kohdistuvat vihapuheet kieltää? Uhreja on moninverroin enemmän, mutta ei ole näkynyt SDP:n puoluesihteerin kannanottoa Syyrian parlamentin jonkun valiokunnan pj:n erottamisen puolesta.
Tuossa on todella ilmeinen ja vaikeasti ratkaistava ristiriita. Maailma ei todellakaan ole aina niin helppo ja yksioikoinen paikka kuten monet varsinkin jonkin aatteen tai näkemyksen voimakkaasti omaksuneet henkilöt mielellään haluaisivat nähdä.Ne haluaa demokratiaa ja vapautta. Meillä kumpaakin on, mutta vapautta halutaan nyt suitsia - koska ihmiset äänestävät väärin; "kun kaljaveikotkin äänesti", tiettyjen asioiden kritisointi halutaan kieltää, monikulttuurisuuden auvoisuutta rummutetaan kuin viimeisenä keinona selvityä maailman liikakansoituksesta, velkakriisistä ja ilmaston lämpenemisestä. Ihmisiä kehoitetaan kuluttamaan vähemmän jotta maapallo selviää. Samalla autetaan ihmisiä köyhyydestä ylös, jotta he voisivat kuluttaa enemmän...
Joo, tosin noihin liittyy aina se, että yksi ryhmä sortaa toista tai ainakin se toinen ryhmä kokee asian näin ja jos joku haluaa pakolla pitää toisen porukan omien rajojensa sisällä vastoin näiden tahtoa, niin sehän on jo selvä merkki siitä, että sortoa tai ainakin toisten mielipiteen nollaamista esiintyy. Kansainvälisessä konsensuksessa jopa sinänsä demokraattisten maidenkin keskuudessa on säilynyt yllättävän voimakkaana valtiorakenteen ja rajojen pyhänä pito ja separatismin pelko, mikä minusta on selkeästi yhden ryhmän suoraa tai välillistä ylivaltaa toisten yli. Usein muuten unohdetaan, että eräs valtio, joka murskasi omat separatistinsa hyvin brutaalisti oli Yhdysvallat omassa sisällissodassaan. Ottamatta kantaa etelävaltioissa kannatettuun orjuuteen, mikä oli yksi joskin vain yksi sodan syistä, niin jos osavaltiot tai tuolloiset siirtokunnat enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti halusivat liittyä unioniin, niin sama pitäisi tietysti toimia toisinkin päin. Sama muuten pätee myös EU:hun, euroon ja muihin kv.-liittoutumiin.Liittyen tähän Breivikin vastustamaan multikultihumalaan; en oikein käsittänyt Etelä-Sudanin itsenäistymisjuhlien pointtia? Iloittiin ja riemuittin kun sota loppui. Se on tietysti yksiselitteisesti hyvä asia. Mutta; miksi ne sitten sotivat? Erilaiset ihmiset eivät tulleet keskenään toimeen; etniset, uskonnolliset ja kielelliset ryhmät. Ja tätä riemua todisti mm. Pekka Haavisto. Mies, joka itse on monikulttuurisen Suomen kannalla. Entä miten kävi mm. entisessä Jugoslaviassa? Pakolla yhdessä olleet kansat ryhtyivät sotimaan toisiaan vastaan.
Toisaalta monikulttuurisuudesta käydyssä keskustelussa unohdetaan usein yksilön taso ja tuijotetaan vain yhteisöjä kuten ne olisivat monoliittisia blokkeja, ja joissa yhteisön edusmiehien katsotaan edustavan koko ryhmää ja puhuvan näiden äänellä, vaikka moni tuollainen ryhmä voi olla sisäisesti hyvinkin autoritaarinen, ja itse asiassahan monet konfliktithan syntyvät juuri erilaisten yksilö- ja yhteisökäsitysten yhteentörmäyksessä. Äkkiseltään voisi ajatella, että kyse on symmetriasta, mutta itse asiassa siinä on samanlainen rakenteellinen epäsymmetria kuin liberalismin ja konservatismin tai fundamentalismin välillä. Ensinmainitun ei ole mitään ongelmaa hyväksyä jälkimmäisten mielipiteitä ja käytäntöjä niin kauan kun he suuntaavat niitä itseensä ja samanmielisiin pakottamatta niitä muille. Toisinpäin taas juuri tämä ei toimi.
Vastaavasti yhteisöllisyyttä yli yksilöllisyyden korostavat toimivat juuri samoin rajoittaen yksilön ja tässä tapauksessa oman ryhmänsä jäsenen valinnanvapautta kun taas yksilöllistä vapautta kannattavalle ei ole mitään ongelmaa antaa toisten tai vaikka itsensä sitoutua miten vahvasti tahansa johonkin tai vaikka useampaankin ryhmään. Kun ajattelee mikä määrä maailmasta löytyy yhdistyksiä ja muita vapaaehtoisjärjestöjä ja tätä nykyä myös nettiyhteisöjä, on selvää, ettei se ihmisen sosiaalisuus ja yhteisöllisyys ole minnekään kadonnut. Kyse on vain siitä liittyykö ja pysyykö hän jossain yhteisössä vapaaehtoisesti vai pakolla. Tämä on olennaisesti se keskeinen vedenjakaja liberalismin ja antiliberalismin, suvaitsevaisuuden ja suvaitsemattomuuden, yksilöllisyyden ja kollektivismin ja jossain määrin myös oikeiston ja vasemmiston välillä, vaikka viime mainittua jakoa sotkee huomattavasti se, että sinänsä varsin epäloogisesti erilaiset nationalistit, makronationalistit, uskontoihin sitoutuneet ja muut kollektivistit mielletään usein oikeistoksi tai äärioikeistoksi kun kyse rakenteellisesti on enemmänkin vasemmistolaisesta ajattelusta, ei välttämättä taloudellisessa mielessä, mutta juuri yksilö-/yhteisö -kysymyksenasettelussa mitä selvimmin.
Multikulttuurisuuskeskustelun eräs keskeinen ongelma onkin juuri, että nämä näkökulmat ovat hyvin heikosti edustettuna ja erilaiset kulttuurit hyväksytään hyvinkin annettuina ja asetetaan jonkinlaiseen jäseniään korkeampaan metafyysiseen statukseen.
Olennaista tuossa niinkuin muussakin harmonisessa yhteiselossa on se, että samat pelisäännöt pitäisi päteä kaikkiin eikä niin, että toiset kokevat toisten hyötyvän toisten kustannuksella. Maahanmuuttoa voisi verrata hiukan erinäisten klubien jäsenyyteen. Jäseneksiottovaiheessa vanhat klubilaiset voivat päättää ketkä otetaan mukaan ja ketkä ei, mutta sen jälkeen uusillakin jäsenillä on samat oikeudet ja velvollisuudet kuin vanhoillakin jäsenillä. Siinä on sitten erilaisia variaatioita, riittääkö uuden jäsenen hyväksymiseen enemmistöpäätös vai vaaditaanko yksimielisyyttä. Klubin kokoisessa yhteisössä jälkimmäinenkin käy, mutta valtiotasolla pitänee tyytyä käytännön syistä enemmistöpäätöksiin kuten muussakin päätöksenteossa, mutta juuri se vaatii valistunutta asioihin paneutunutta äänestäjä- ja päättäjäkuntaa sekä tietysti ennen kaikkea avointa, vapaata ja toivon mukaan myös laadukasta keskustelua mielipiteenmuodostuksen pohjaksi. Tähän erinäiset sananvapautta rajoittavat hankkeet sopivat varsin huonosti.Eri mieltä ei saa olla. Sen täytyy onnistua. Se on ainoa vaihtoehto. Kävin hillityn keskustelun voimakkaassa multikultihumalassa olevan kanssa ja hänen mielestä selviämme vain lisäämällä maahanmuuttoa erittäin voimakkaasti. Okei, annan periksi. Otetaan Suomeen vuoden aikana 5 miljoonaa ihmistä humanitaarisista syistä. Katsotaan kuinka käy. Asunnot eivät riitä, mutta jalomielisyydessäni voin ottaa luokseni asumaan sanotaan vaikka 3 ihmistä. Veloitan heistä käyvän vuokran, opetan pienen lisämaksun turvin Mekan suunnan, makkaran grillausta, keskioluen nauttimista, kaupoissa asiointia, Kelan papereiden täyttöä ja linja-autolla sekä raitiovaunulla että metrolla matkustamista. Mutta pääasia että pelastamme ihmiset ja annamme heille mahdollisuuden. Mahdollisuuden mihin? Kuluttamaan enemmän, nauttimaan elämästä - maassa, jossa asuminen ja eläminen on kuulemma ilmaista...
Kaikkiin häiriökäyttäytymisen muotoihin pitää tietysti suhtautua ja tarvittaessa puuttua samoin kriteerein.-Mistäkö johtuu, että kun suomalainen ihminen metelöi julkisessa liikennevälineessä hän on häirikkö, hullu tai humalassa, mutta kun saman tekee esim. tummaihoinen miesjoukko, niin he ottavat koko tilan ihanasti haltuun - eivät häiriköi, eivät ole hulluja tai humalassa?
Tuollainen vigilantismin kannattaminen on jossain määrin ymmärrettävä mutta valitettava ilmiö ja osoittaa, etteivät ihmiset loppujen lopuksi niin kauhean erilaisia ole, vaikka itsensä poliittisesti ja aatteellisesti eri lailla asemoisivatkin. Ei ole kauhean suurta eroa siinä, minkä värinen terroristi tai rikollinen on muilutuskohteena ja kenen toimesta. Itsekään en kannata kuolemantuomioita periaatteessa, sillä ne alentavat suorittajansa usein samalle tasolle kuin kohteensa (edellyttäen, että tämän rikos ylipäätään on suhteessa ko. tuomioon, ainahan näinkään ei edes ole), enkä myöskään hirveästi lämpene "johdatelluille" itsemurhille, sillä niihin voi liittyä erinäistä painostusta, mutta muuten asialliset ja yhteisön yleistä oikeustajua vastaavat rangaistukset ovat minusta paikallaan niin tässä kuin muissakin rikoksissa.EDIT: sitten ne kaikkein suvaitsevaisimmat vaativat Breivikille kuolemantuomiota tai toivovat jopa muilutuskuolemaa vankilassa. Missä on nyt se suvaitsevaisuutenne ja ihmiselämän kunnioituksenne, joka kuuluu sosialidemokraattiseen ihanneyhteiskuntaan. Minä en ole kuolemantuomioiden kannalla. Sanon monessakin henkirikosketjussa, että toivottavasti tekijä tekee oman henkilökohtaisen ratkaisunsa... Se olisi paljon parempi, kuin että me hyvät päättäisimme elämästään. Että tekijä itse tajuaisi oman mitättömyytensä ja hyödyttömyytensä. Se ei olisi meidän hyvien syytä ja voisimme jatkaa elämäämme vailla syyllisyyttä.
) puutteessa. 
Koska koko manifesti on kuitenkin tietoisesti laadittu juuri mainitunlainen tositoiminta huomioonottaen ja juuri sen alla julkaistu, niin on tietenkin selvää, että huolimatta mainitusta disclaimerista, hän haluaa juuri päinvastaista eli saada aikaan toivomansa kulttuuritaistelu, joka sitten johtaa (tai todennäköisemmin on johtamatta) hänen esittämäänsä lopputulokseen vuoteen 2083 mennessä. Lausuman mukaanotto osoittaa toisaalta hänen tuntemustaan eri maiden lainsäädännöstä ja että näennäisen fiktiivisyyden taakse voi piilottaa mitä vain. Teemahan ei toki ole suinkaan vieras muiltakaan utopia- ja dystopiakirjoittajilta aina Platonista lähtien, mutta olennainen ero tietenkin on siinä, etteivät he yleensä ainakaan itse (Hitler, Stalin, Mao ja muut kirjailevat hirmuhallitsijat tietysti poislukien) ole lähteneet "fiktioitaan" toteuttamaan.
