sisotalo kirjoitti:Minulta on kai tuo suomen kielen taito kadonnut. Yritän selittää aivan toisia asioita kuin mihin Valhalla ja Pikasso vastaavat.
Annelin ja tytön keskustelussa ovat vastakkain äiti, joka on varma siitä, että hän pysyy vankilassa. Hän yrittää vakuuttaa tyttärelleen, etteivät tytön todistukset ole tätä aiheuttaneet. Annelille on näet poliisi kertonut, että tytär on pyörtänyt puheensa. Tämä ei onnistu vaan tyttö väittää vastaan ensin ”minä näin murhaajan” ja sitten ”miksi TE sitten rikoitte ikkunan”. Ei siis niin kuin Pikasso on lukenut litteroinnista ”miksi SINÄ rikoit ikkunan.
Ylipäätään Annelin ja tyttären dramaattista tapaamista ei voi kuvata, se pitää nähdä videolla. Tekee pahaa kun täällä ei huomata, että elinkautiseen vankilatuomioon tuomittava äiti on ennen kaikkea huolissaan siitä, että hänen tyttärensä tuntisi syyllisyyttä tuomiosta. Tämä on kuin elokuvasta. Joskus todellinen elämä on dramaattisempaa kuin mitä filmien käsikirjoittajat osaavat kuvitella.
Valhalla on käsittääkseni kanssani samaa mieltä siitä, että Annelin tunnustuksen pohjalta ei tutkimuksia voitu jatkaa. Hän uskoo kuitenkin, että Valkaman paperissa vanhimman pojan sanomaksi pantu nauhoitus selventäisi tapahtumien kulkua. Olen yrittänyt löytää paikkaa hätäpuhelussa, jossa nauhuri pannaan päällä ja samalla jotenkin häivytetään ne äänet jotka tulivat hätäpuhelimeen. Toivoton juttu.
Uskon kyllä, että tapaaminen oli dramaattinen.
Tässä unohtuu nyt kuitenkin se, mitä puolustuskyvyttömän lapsen perusominaisuutta Anneli on käyttänyt häikäilemättä hyväkseen. Mitä epävarmempi lapsi on omasta arvostaan, sen lojaalimpi hän on vanhempiaan kohtaan, koska
olemalla lojaali vanhempiaan / elossa olevaa
vanhempaansa kohtaan lapsi yrittää kompensoida omaa epävarmuuttaan. Näin ollen lietsomalla lapsen epätietoisuutta omasta arvostaan – esim. pahoinpitelemällä tai kyseenalaistamalla lapsen omat havainnot – vanhempi saa, paradoksaalista kyllä, lapsen vaikutuspiiriinsä entistäkin tiukemmin, varsinkin, jos toinen vanhemmista on poissa kuvioista tai peräti raivattu pois tieltä. Viimeaikaiset tiedonmuruthan viittaavat juuri tällaisiin pyrkimyksiin: Anneli on laittanut lasten suuhun, mitä he saavat puhua, ja vaikuttaa vahvasti siltä, että tässä yhteydessä Anneli ei ole kaihtanut arveluttaviakaan keinoja.
(Nauhoitusteoriaa oleellisempi) viimesyksyinen tieto on, että ”kuulemisissa on tullut ilmi, että Anneli Auer on uhannut lapsia ja kieltänyt heitä useaan eri kertaan kertomasta psykologeille, sosiaalityöntekijöille ja poliiseille siitä mitä he olivat havainneet; sen sijaan heidän oli kerrottava muun muassa ulkopuolisesta tekijästä ja Annelin soittamasta hätäpuhelusta” (
http://www.poliisi.fi/poliisi/satakunta ... penElement).
Vähemmästäkin menee pieni pää pyörälle, jos Anneli yhtäkkiä sitten kertookin, ettei ulkopuolista ollutkaan – sen ymmärtää Annelikin. Kuinka varmistaa lapsen lojaalius, jos vanhemman itsensäkin esittämä totuus, josta lapsen oli määrä pitää kiinni vaikka taivas putoaisi niskaan, kääntyy päälaelleen?
Lapsella itsellään ei ole muuta ratkaisua käsittämättömään tilanteeseen kuin
yrittää edelleen pitää kiinni sovitusta.
Jos Anneli oli syyllistämällä saanut lapset tai yhden heistä todistamaan ”Hupparista”, ja sen jälkeen Anneli kertoo lapselle, ettei mitään Hupparia ollutkaan, onhan Annelin samalla mietittävä uusia keinoja varmistaa lapsen lojaalius itseään kohtaan tulevaisuudessakin – etenkin, kun puolison surma ei ole ainoa rikos, josta häntä syytetään, ja kaiken lisäksi potentiaalisten liittolaisten määrä on minimaalinen. Paatuneinkin äiti osaa näytellä huolehtivaa, ja tilanne, jossa äiti ja tytär ovat joutumassa pysyvästi eroon toisistaan, herättää varmasti myös aivan aitojakin tunteita molemmissa ja jopa tilannetta ulkopuolisen silmin seuraavassa.
Sille, että murhaaja tunnustaa spontaanin tapon murhan sijaan, on varmasti olemassa hyvin yksinkertainen selitys. Potentiaalisen murhaajan kohdalla tapon tunnustaminen voi olla merkki pakon edessä totuuteen pyrkimisestä, mutta maustettuna isoin valkoisin valhein. Tunnustuksen jättäminen puolitiehen ja peruminen voivat selittyä henkilön kuvitelmalla, että kieltämällä teon tai ainakin sen sunnitelmallisuuden hän suojelee lapsiaan – se saattaa olla hänen moraalinsa mukainen, hänestä oikea keino ”huomioida lasten tarpeet”. Jollekulle saattaa jopa tulla vaikutelma, että hän on ”aidosti huolissaan” lasten tunteista.
