Selailin tapahtuma-ajan Satakunnan Kansoja. Tapausta ei käsitelty ko. lehdessä kovinkaan paljoa, kaikki aihetta koskevat uutiset olivat vain muutaman rivin juttuja. Niistä selvisi, että tapauksesta tuomitun tyttären nimi oli Milja Peltomäki (o.s. Saarinen). Väestörekisteri kertoo hänen kuolleen vuonna 1985.Turun Sanomat kirjoitti:http://www.ts.fi/mielipiteet/kolumnit/2 ... henaytelma
Tarvasjoen murhenäytelmä
Kolumni | Turun Sanomat 29.8.2011 02:32
Veli Junttila
Tarvasjoella paljastui loppukesällä 1961 sodanaikainen murhenäytelmä, joka sai laajaa julkisuutta ja herätti suurta huomiota Varsinais-Suomessa.
Turun Sanomien mukaan Yrjäntylän (Yrjäntilän) kylästä oli talvella1944 kadonnut pienviljelijä Lauri Saarinen. Yli 17 vuotta myöhemmin, elokuun 28. päivänä 1961 Saarisen vuonna 1925 syntynyt tytär ilmoittautui Tampereen rikospoliisille ja tunnusti surmanneensa isänsä ampumalla.
Tapahtumapaikkana oli Saaristen omistaman Vistolan tilan saunarakennuksen yhteyteen kunnostettu asunto. Ruumis oli haudattu väliaikaisesti kilometrin päässä sijainneeseen perunakuoppaan ja maan sulettua lähelle kaivettuun hautaan.
Tampereen poliisi selvitti Turun lääninrikospoliisin avulla kertomuksen niin pitäväksi, että nainen vangittiin samana päivänä ja tuotiin Turkuun.
Kertomus vahvistui, kun ruumis löytyi syyskuun 1. päivänä 1961 läheltä tyttären osoittamaa hautapaikkaa. Vainaja tunnistettiin Saariseksi, jota oli ammuttu korvan taakse, kuten tytär oli jo ennen ruumiin löytymistä kertonutkin.
Rikos oli tehty naapurista Ylä-Knaapin talosta lainatulla pistoolilla. Ase oli haettu ilmeisesti isän käskystä, käytettäväksi alun perin ”pimeän sian” (säännöstelyn aikainen ilmaus) teurastukseen.
TS:n tietojen mukaan perhe ei tehnyt tapauksesta katoamisilmoitusta. Saarisen elämäntapaan kuului, että hän saattoi olla pitempäänkin poissa kotinurkiltaan. Myös luultiin, että lomautettuna ollut Saarinen oli määrätty takaisin rintamalle.
Saarisen katoaminen ja samanaikainen pistoolin lainaus osattiin kuitenkin jonkin ajan kuluttua kylillä yhdistää. Yrjäntilän ja viereisen Kallelan kylissä ja pian koko Tarvasjoella alkoivat kiertää villit huhut Saarisen surmaamisesta. Motiiviksi tiedettiin Saarisen julma ja kieroutunut käyttäytyminen perhettään kohtaan.
Puheet olivat niin kovia, että Saarisen perhe uhkasi 1940-luvun lopulla oikeustoimillakin. Viranomaiset suhtautuivat epäilyihin kuitenkin vakavasti. Tarvasjoen kunnanmiehetkin painostivat korkeiden viranomaisten kautta poliisia jatkotutkimuksiin, jotka tuolloin kuitenkin vetivät vesiperän.
Jutussa oli sekä jo 1940-luvulla että vuonna 1961 muitakin epäiltyjä. Näistä kaksi, mies ja nainen, oli syksyllä 1961 pidätettynäkin kuulusteluja varten. Poliisi piti selvänä, että ruumiin kuljetus ja hautaaminen ei onnistunut tyttäreltä yksin.
Ajan lehtimiestapaa noudattaen TS julkaisi syksyllä 1961 epäiltyjen nimet. Pääsyytetystä julkaistiin kaksi kuvaakin, kihlakuva vuodelta 1943 ja kuva tulosta oikeuden istuntoon Loimaalla syksyllä 1961.
Oikeus käsitteli asiaa syksyllä 1961 kolme kertaa ja kuuli monia todistajia. ”Asioiden arkaluontoisuuden takia” oikeus istui suljettujen ovien takana, ja käsittely julistettiin joka kerta salaiseksi.
Oikeus antoi päätöksen 13.11. Oikeus katsoi asian selvitetyksi ja julisti tuomionsa, joka oli kuitenkin kaikilta osin salainen, koska pääsyytetty rikoksen tapahtuma aikaan oli ollut ala-ikäinen” (19-vuotias).
Rikosta tutkittiin ainakin TS:n kirjoitusten mukaan murhana. Kuitenkin tytär sai muutaman vuoden kuritushuonetuomion taposta.
Uudessakaupungissa järjestettiin 30.8.1961 suuri juhla, kun Uudenkaupungin rauhan muistomerkki paljastettiin tasan 240 vuotta rauhan solmimisen jälkeen. Torille raudasta tehdyn matalan, mutta ympäristöönsä hyvin sopivan muistomerkin oli suunnitellut Uudenkaupungin oma poika, taiteilija Reino Harsti.
Uudenkaupungin rauha merkitsi isonvihan päättymistä. Ruotsin valtakunta menetti tässä Suuren Pohjan sodan rauhanteossa Venäjälle Suomen eteläisen Karjalan eli Käkisalmen läänin ja Viipurin ympäristöineen sekä Inkerinmaan, Viron ja Liivinmaan.
Rauhanneuvottelut käytiin keskellä Uudenkaupungin toria talossa, joka oli siirretty Lokalahdelta Mattisten ratsutilalta.
Kirjoittaja on filosofian maisteri.
Veli Junttila
Tapauksen johdosta oli pidätettynä myös Peltomäen aviomies ja sisko, jotka kielsivät ampumisen ja ruumiin hautaamisen väittäen Miljan kertovan satuja. Ruumiinjäänteiden löytyminen paljastikin sitten sadun todeksi.
Milja Peltomäki julistettiin lauantaina 9. syyskuuta 1961 vangituksi ja passitettiin Turun lääninvankilaan odottamaan oikeudenkäyntiä. Aviomies ja sisko vapautettiin eikä heitä vastaan tietävästi nostettu mitään syytteitä.
Henkirikos käsiteltiin oikeudessa TODELLA salaisesti. Sitä kuvaa seuraava Satakunnan Kansassa 15.11.1961 sivulla 3 julkaistu uutinen:
Salainen päätös murhajutussa
Loimaan kihlakunnanoikeus antoi maanantai-iltana päätöksen ns. Tarvasjoen murhajutussa, jossa tytär on syytettynä isänsä ampumisesta. Murha tapahtui lähes 20 vuotta sitten. Juttu on ollut kihlakunnanoikeudessa esillä neljä kertaa ja käsitelty suljettujen ovien takana. Myös päätös julistettiin salaiseksi ikuisiksi ajoiksi. Päätös alsitetaan hovioikeuden tarkistettavaksi.
--
Siis salaiseksi ikuisiksi ajoiksi. Voiko tuo muka olla oikeasti totta?! Enpä ole ikinä vastaavaa kuullut. Vaikka juttu olisi miten suljettujen ovien takana puitu, niin ainahan vähintään tuomio-osa on julkinen. Vai onko julkisuusasetukset olleet tuolloin eri luokkaa?