Ompas täällä taasen puhuttu paljon ja ihan asiaa. Nyt kun muutaman sivun lukaisee kokonaisuutena, niin huomaan, että aika paljon ollaan myös samoilla linjoilla. Joissakin kysymyksissä junat tuntuvat kyllä kulkevan aika eri suuntiin...
Ei kai kukaan voi mennä täysin takuuseen toisen ihmisen mielenterveydestä. Ei mieleltään sairas todellakaan näy aina päällepäin. Jollakin on kuukauden vanhat terveen paperit ja sitten naksahtaa. Uskon joeykin tarkoittaneen sairaalla itsemurhaajalla tilannetta, että hänen mielensä on järkkynyt aika perusteellisesti ennen tekoa. EI tietysti välttämättä aina. Ja onhan noita esim. parantumattomasti sairaita, jotka ovat kadonneet tai itsensä tappaneet varmasti aikalailla järjissään (olosuhteet huomioon ottaen). Toisaalta en ymmärrä tätä sairaskategoriointia tän itsemurhajutun ympärillä. Itsetuhoisuus varsinkin nuorilla on tärkeä havaita, mutta näitä "viimesenpäälle mukava mies ampu yllättäen itsensä"-tapauksia ajatellen - mitä merkitystä. Poistui ruokavahvuudesta. Eikä tule takaisin.
Tästä häviäjä-teemasta taitaa olla turha puhua, kun tunnumme puhuvan täysin eri asiasta. Emmekä synkemmän hautajaisvieraan kanssa oikein ymmärrä toisiamme. Muutenkin osa väestä puhuu vaikesta elämästä ja "pelin menettämisestä" itsemurhan syynä, niin juuri tätä asiaa en tarkoittanut häviämisellä. Se on sitä Sarasvuopaskaa. Sisäinen sankari ym. narsismihumpuukia...
Toinen oikaisun paikka olis vielä se, että itsensä tappanut menettäisi venäjän vaalit/kolmannen maailmansodan/poikansa valmistujaiset, sekään ei ole sitä häviämistä. Se mitä kuollut häviää, on tämä ainutkertainen mahdollisuus katsella leikki loppuun saakka. Replayta kun ei tule. Vainaja ei tilannetta varmaan harmittele, enkä juuri huoli omaistenkaan tilanteesta (paitsi lapsien). Mutta se ihmiselämä on hävitty.
Koen asiassa murheellisena enemmänkin sen, mitä ihminen olis saattanut vielä saada aikaan. Nykyään kun monet ajattelevat niin päin, mitä elämällä on mulle annettavana. Odotetaan, että onni potkaisee. Siinäkin ajatuksessa piilee rahtunen sitä itsekkyyttä. Ei täältä oo enää jaossa mitään, mä tapan itteni.
No. EI tietenkään kaikki tapaukset mene tällä tavalla.
Sen verran haluan lopuksi heittää vettä kiukaalle, että usein itsemurhafanien yksi argumentti on puheet rohkeudesta ja kovuudesta, kun "jätkällä oli munaa ampua ittensä". Paljon suurempaa rohkeutta on kohdata vaikeutensa ja jatkaa elämäänsä. Etusormen koukistamiseen tarvitaan vain sitä mielen järkkymistä ja lopullisen epätoivon tuntua sopivan tilanteen tullen.
No, nyt tunnustaudun häviäjäksi, nostan kädet ylös ja käännyn pois. En jaksa enää tätä aihetta puida, lähden potemaan influenssaa.
