Haxxter kirjoitti: ↑Pe Tammi 19, 2024 1:00 am
Tuomitseminen on kaksiteräinen miekka. Toisaalta se on mekanismi, joka ylläpitää järjestystä ja ohjaa yksilöiden käyttäytymistä yhteisön hyväksymiin normeihin. Toisaalta se voi riistää yksilöltä hänen arvonsa ja estää oikean tulkinnan syntymistä tapahtuneesta.
Tuomitseminen on vähän sellainen sana kuin rasismi, että ihmiset reagoivat siihen tunteella, mutta eivät osaa tarkalleen selittää, mitä sillä tarkoitetaan. Sama taitaa pätee kritiikkiin. Keskiajan katolisessa metafysiikassa ihmisen älyllä on kolme eri aktia, joita se toteuttaa vuorotellen:
Yksi on ideoiden muodostaminen. "Minkälainen on hyvä äiti? Minkälainen on hyvä vaellus?" Tämän se tietenkin joutuu tekemään kuulemansa ja oppimansa perusteella. Mitä enemmän on oppinut kuulemastaan ja kokemastaan, sen tarkempia ja todellisuutta vastaavampia ideoita se muodostaa.
Toinen on sen tunnistaminen, onko todellisuudessa havaitun ja mielessä muodostetun idean välillä vastaavuus. "Oliko tämä hyvä äiti? Oliko tämä hyvä vaellus?" Tai ennemminkin, että "vastaako tämä minun käsitystäni hyvästä äidistä tai hyvästä vaelluksesta? Jos saan tässä kohdassa odottamattoman tuloksen, niin on parempi, että etsin lisätietoa ja arvioin uudestaan, kunnes tuntuu siltä, että olen käsittänyt riittävän hyvin." Tämä on se, mitä arkikielessä kutsutaan tuomitsemiseksi. Siis oman mielikuvan vertaaminen todellisuudesta tiedettyyn tai havaittuun.
Kolmas akti on ideoiden pohjalta järkeily ja päätelmien tekeminen. "Hyvän äidin kanssa on harvinaista, että on huono vaellus. Jos on, niin silloin siihen on jokin erityinen syy. Huonon äidin kanssa on harvinaista, että on hyvä vaellus. Jos on, niin silloinkin siihen on jokin erityinen syy." Näissä esimerkeissäni on myös turhan karkea asteikko, jos ajatellaan, että on vain hyvä äiti tai huono äiti. Perhe, joka on tehnyt asioita yhdessä näinkin paljon, on ollut jo sinänsä keskitasoa parempi. Ehkä oikein olisi pohtia "riittävän hyvää äitiä" ja "riittävän hyvää vaellusta".
Ongelmaksi muodostuu se, jos ihmiset eivät käsitä tuomitsemista synonyyminä järjen käyttämiselle tai todellisuuden ja mielikuvan vertaamiselle, vaan suunnilleen "pahasti sanomiselle". Tai sitten uskotaan sellaiseen radikaaliin solipsismiin ja nihilismiin, että kenenkään ihmisen käsityksellä, mielikuvalla tai ymmärryksellä ei ole vastaavuutta todellisuudessa, joten ei ole oikein sen pohjalta arvioida ketään muuta. Joten jokainen älyn toinen akti—siis väite, että oman käsityksen ja todellisuuden asian välillä voisi olla vastaavuus, tai että "minä" voisin tietää, mistä "sinun" tekemisessäsi on kyse—on vihamielinen teko, joka loukkaa ihmisen omaa oikeutta muodostaa itsestään itseään parhaiten palveleva käsitys.
Tuomitsemisen ei myöskään aina tarvitse tarkoittaa väitettä, että todellisuuden ja mielikuvan vastaavuus olisi täydellinen. Se voi olla siis myös osittainen. On selvää, että tässä perheessä kannustettiin lapsia urheilemaan. On mahdollista, että tässä perheessä painostettiin lapsia urheilemaan. Mutta yliampuvat tekstit sosiaalisessa mediassa eivät ole siitä mikään todiste. Ja mitään muita todisteita ei ole täällä ollut edes ehdolla.
Tuomitsemisen ajatuksen suurin ongelma liittyy ehkä sellaiseen hölmöön modernin ja protestanttisen ajattelun kukkaseen, että ajatellaan jokaisella yksilöllä olevan omanlaisensa essenssi. Siis että jos sanon, että jonkun teko on paha tai tyhmä, niin samaan aikaan pätee, että se teko on tullut hänen sisimmästään. Siispä tulen sanoneeksi, että hänen sisimpänsä on paha tai tyhmä.
Tai teologiselle tasolle mennessä vielä niin, että jokainen ihminen on protestanttisessa ajattelussa ensin essentiaalisesti täysin paha, mutta sitten täysin sovitettu. Joten oikea tekojen kritiikki on vaikeaa, koska ne ovat ihmisen sallittua vapautta ja itseilmaisua siinä merkitykessä, että kaikki me teemme hyviä ja pahoja asioita. Ja jos tähän ei tyydy, niin sitten on väittämässä, että joku ihminen on jotenkin poikkeuksellisen paha.
Tästä tulee se minua aina arkikielessä hämmentänyt ilmiö, että kritisoida jonkun valintoja on yhtä kuin "tuomita henkilö", joka käsitetään kyseisen henkilön julistamisena jotenkin sinänsä pahaksi.
Haxxter kirjoitti: ↑Pe Tammi 19, 2024 1:00 am
Kukaan meistä ei kuitenkaan voi olla niin julma, että väittää, etteikö äiti olisi rakastanut lapsiaan yli kaiken. Sillä on myös arvo, vaikka virheitä tapahtui, kuten todettu.
No minun täytyy sitten olla. Nimimerkki smartass sanoi, että äidinrakkautta ei pitäisi essentialisoida. Tämä vaatii mielestäni vähän avaamista. Koko käsite on sellainen, että jos sille lähtee hakemaan määritelmää, niin sitä joko ei löydy, tai sitten päädytään siihen, että tarkoitetaan jonkinlaistan äidistä lapsiin kohdistuvaa rajatilaista persoonan häiriötä. Siis sellaista ripustautumista ja takertumista, jossa äiti pyrkii elämään lastensa kautta tai käyttämään lapsiaan oman tunnetilansa vakauttamiseen. Joka tapauksessa sitä, että raja äidin ja lasten persoonien välillä jää hämäräksi ja epämääräiseksi.
Ihan yleistä, että tällainen ylitsevuotavan rajattomaksi ylistetty äidinrakkaus voi olla lapselle helvetillinen taakka ja rasite. Jos lapsi syöksyy surman suuhun ja äiti syöksyy perässä, niin ei siitä lapselle välttämättä mitään hyötyä ole. Mutta jollain tavalla vaikuttaa, että näin puhuttaessa pitäisi ylistää nimenomaan äidin tunteiden ja tekojen harkitsemattomuutta ja hallitsemattomuutta, ehkä myös intensiteettiä, riippumatta siitä, onko niistä hyötyä kenellekään, vai ennemminkin vain vahinkoa. Se, mikä tällaisesta ylitunteellisesta äidistä saattaa tuntua suunnattomalta rakkaudelta, voi lapsista tuntua suunnilleen elävänä syödyksi tulemiselta.
Paljon parempi sellainen äidinrakkaus, jossa lapsella on jonkinlainen oma, aktiivinen ja itsenäinen rooli. Mutta sitten ei ole mitään syytä kutsua sitä erikseen mitenkään äitien ominaisuudeksi.
