Saimaanrannanmaalari kirjoitti: La Tammi 20, 2024 2:25 am
Tilanne ei omissa silmissäni tuosta karmeammaksi voi enää muuttua.
Olen ajatellut sillä tavalla, että kun kuluu ehkä puoli vuotta, niin nämä kirjoittelijat, jotka tuntevat voimakkaasti puolesta tai vastaan äidistä henkilönä, väsyvät tai siirtyvät muihin aiheisiin. Siinä vaiheessa on mahdollista tehdä tästä onnettomuudesta samanlainen analyysi kuin yleisilmailussa tai luolasukeltamisessa tapahtuneista. Niissäkin on sitä, että hyvällä säällä monta kertaa selvinnyt lähtee yrittämään jotain, mistä ei selviäkään, ja omasta näkökulmastaan tulee olosuhteiden yllättämäksi, vaikka vierestä katsovalle tapahtumien kulku ja lopputulos vaikuttaa ihan selvältä.
Vertaa vaikka tähän:
filosofi aina kirjoitti: Pe Tammi 19, 2024 9:58 am
Minusta ei ole lainkaan selvää, että äiti rakasti Sindreä. Nopeasti vilkaistuani somekuvien tulvaa, päättelen: äiti saattoi ajoittain tuntea inhoa tai jopa vihaankin nuorimmaistaan kohtaan. Sindre oli ehkä perheen musta lammas.
Sinänsä uskon, että fa:n viesti on pelkkä trollaus, ynnä mauton kaiken lisäksi, eikä perustu mihinkään. Yhtä helposti voisi sanoa, että koko retki oli alusta alkaen Pyhäkuruun päättyväksi suunniteltu saatanallinen rituaalimurha. Tätä varten sen piti olla koko ajan tasaista kärsimystä. Mutta pimeyden voimat päättivät, että saavat uhraajan samalla vaivalla.
Se viestini, mihin tuo on vastaus, keskittyi ajatukseen, että suurin osa äitiä henkilönä käsitelleistä viesteistä koko tässä keskustelussa 1) vertaa äitiä johonkin kärjistettyyn kriteeriin, aivan kuin ne puhuisivat sarjakuvan tai elokuvan hahmosta, ja sen perusteella päätyvät siihen, että äiti on tosi ihanteellinen tai tosi katastrofaalinen verrattuna johonkin tarinankerronnan arkkityyppiin. Sitten ne 2) liian vähästä ja liian epävarmasta lähdemateriaalista 3) tekevät liian varmoja ja mahtipontisia johtopäätöksiä sen sijaan, että 4) keskittyisivät pitämään kiinni siitä, mikä ainakin varmasti tiedetään ja 5) tekisivät siitä vain sen painoisia ja vahvuisia johtopäätöksiä kuin sen pohjalta on perusteltua.
Tästä tulee sellainen ongelma, että paras, viisain ja ainoa oikea tapa selvittää tämä tapaus tai keskustella siitä, on 1) ottaa huomioon kaikki mahdolliset nyanssit. Kuten että lapsiaan urheilemaan pakottavia ja "pakottavia" vanhempia on eri asteisia. Lisäksi urheilemaan innostamisen puolesta puhuu moni sellainen asia, mitä monet edes vanhemmaksi ilmoittautuvat täällä eivät tunnusta eivätkä ymmärrä. Samoin kuin sukuelinten omistaminen ei tee ihmisestä asiantuntijaa seksissä, ei pelkkä lasten saaminen tee kenestäkään asiantuntijaa kasvatuksessa.
On paradoksaalista, että täällä aika moni mainitsee lastensa lukumäärän, aivan kuin se todistaisi heidän asiantuntemuksensa tai antaisi heidän mielipiteelleen lisäpainoa, samaan aikaan kun tämän tapauksen äidin lapsiluku ei heidän mielestään todista hänen asiantuntemustaan tai perustele hänen valintojaan. "Minulla on hulluna mylläävät äitiyden tunteet. Tällä naisella ei varmaan ollut niitä, ja siksi tässä kävi näin!"
Mutta 2) ihmiset eivät katso tällaisten tasoerojen ja laatuerojen huomioimista tosiasioiden palvelemisena, vaan 3) he haluavat polarisoida kysymyksen siten, että heidän ajattelemaansa hyvän äidin tai pahan äidin arkkityyppiin verrattuna tämä oli ehdottomasti sankari tai ehdottomasti hirviö. Siinä valossa 4) kaikki yritykset tuoda keskusteluun nyansseja, siis laatueroja ja tasoeroja, nähdään yrityksenä edistää omalle kannalle vastakkaista arkkityyppiä tai stereotypiaa. Toisin sanoen 5) suuri osa kirjoittajista täällä ei ole riittävän älykkäitä tai kypsiä keskustellakseen siitä, oliko tämä äiti sankari, hirviö vai jotain siltä väliltä. Etenkään jotain siltä väliltä. Etenkin kun 6) keskittyminen tosiasioihin ja nyansseihin vie asiasta energian ja tunteen palon. Se evää tyydytyksen niiltä, jotka haluavat tästä orgastisen sankariksi julistamisen tai leimaamisen ja lynkkaamisen.
Sitten on vielä niitä, jotka puhuvat tasapainoisen käsittelyn puolesta ja välittömästi vetäisevät oman arkkityyppinsä tai stereotypiansa peliin ja hyökkäävät jonkun toisen arkkityyppiä tai stereotypiaa vastaan. Tai heidän oma järkevyytensä valuu hiekkaan siinä vaiheessa, kun eivät esitä tasapainoista näkemystä, vaan lähtevät jostain sohvaperunoista, Prismasta ja hiekkalaatikosta liikkeelle. He eivät ymmärrä, että on iso ero siinä, onko oma näkemys järkevä koska se on järkevä, vai vain näennäisesti järkevän näköinen, koska sillä hakataan jotain tunnetusti järjetöntä vastakkaista näkemystä.
Edelliselle käänteisesti on sellainen periaate, että argumentti on kaikkein vahvimmillaan jos se huomioi vastakkaiset argumentit myös niiden vahvimmassa ja pisimmälle viedyssä muodossa. Se näyttää heikolta ehkä, jos se on vain 15 % enemmän oikein kuin vastapuolen paras argumentti, kun se voisi näyttää 99 % paremmalta jos sen laittaisi jotain karikatyyriä vastaan. Ja kuka nyt ei haluaisi näyttää vahvalta ja hyvältä jos kerran on oikeassa?
Vanhempien on kasvatettava lapset johonkin. Ei ole olemassa sellaista kasvatusta, jossa vanhemmat vain katsovat vierestä sitä, miten lapsesta spontaanisti kuoriutuu täysimittainen yksilö, jolla on kaikki omat uniikit taidot ja mieltymykset. Joten sen päättämisessä, että "meidän perheessä urheillaan", ei sinänsä ole mitään vikaa. Tästä perheestä saa kyllä käsityksen, että asiassa mentiin liiallisuuksiin. Mutta sitä ei todista mikään yksittäinen asia. Etenkään sellainen, mikä on perheen itsensä julkisuuteen tietyssä valossa tuoma. Ei edes kymmenen sellaista asiaa. Niistä muodostuu kuvio, jolla on tietty todistusvoima. Mikä on aivan eri asia kuin täällä nähty käsittelytapa, että yhtä lausahdusta tai sosiaalisen median julkaisua kailotetaan jonain savuavana aseena.
Toinen ongelma on se, että käytetään sanoja tai fraaseja, kuten "ikävä onnettomuus", "puhdas vahinko", "yllättävät olosuhteet" tai "kuolemanmarssi". Sitten, kun tällaista fraasia on käytetty, niin se vain lisää sekaannuksen ja tunne-energian määrää. Jos ihmiset käyttäisivät viidesosan tästä määrästä fraaseja ja viisi kertaa innokkaammin selittäisivät, mitä juuri he juuri sillä kertaa juuri sillä fraasilla tarkoittavat, niin ensin kaikki käsittäisivät, mitä muut oikeastaan edes ajattelevat. Sen jälkeen he saisivat käsityksen siitä, mistä ovat samaa tai eri mieltä. Mutta nyt keskustelijat sinkoilevat kuin flipperin pallot toistensa fraasien lyöminä. "Kuinka sinä saatoit kärjistää noin? Maista tästä kostoani. Kas tässä sinulle vastakkainen kärjistys!"
Toisaalta mietin, että keskustelijat näkevät tämän tapauksen äidin karikatyyrinä siksi, että heillä yksinkertaisesti ei ole sen syvempää älyllistä tai moraalista näkemystä kenenkään ihmisen motiiveihin tai tunteisiin. Omiinsa, lastensa tai vieraidenkaan. Yksi tapa, jolla tämä näkyy, on puhuminen endorfiinien narkkaamisesta. Uskallan ehdottaa, että väärä välittäjäaine. Uskon, että ennemmin kyse oli serotoniinista. Ja sitä kokee, kun ajattelee, että on sosiaalisesti saavuttanut jotain suurta ja mainittavaa. Sosiaalisesti omalla mittapuullaan. Ei välttämättä kenenkään tästä keskustelevan mittapuulla. Eikä minkään stereotyyppisen rantaruotsalaisen kyläyhteisön edes. Uskon, että tällä äidillä oli tapana tinkiä tasoa vähän kerrallaan kovemmaksi. Se on älyllinen prosessi, vaikka onkin eräänlainen itsepetos. Mutta se on eri asia kuin heittäytyä pelkän tunteen ajamana tekemään jotain.
Kun sanot, että "kärsimyshakuisuus", niin se on väärin, koska aina näissä tilanteissa kärsimys hyväksytään jonkin sitä tärkeämmäksi katsotun tavoitteen perusteella. Eikö pelkkä lorem ipsum jo ole katkelma tekstistä, jossa sanotaan, että kukaan ei tahdo kärsimystä sen itsensä vuoksi? Dolorem ipsum = kärsimys itsessään. Kun sanot, että ylivertaisuuden tunne, niin se on puoliksi oikein. Tämä oli yritys ansaita ylivertaisuuden tunne. Ei niin päin, että se ylivertaisuuden tunne oli ensin, ja sitten sitä vaan ilmaistiin tämän retken kautta.
Sinänsä pidän tekstiäsi ihan hyvänä, ja suurin osa tästä kritiikistäni koskee yleisesti koko mennyttä keskustelua. Lähdin siitä, että ajattelen äidistä ja tästä heidän retkestään mahdollisimman positiivisesti, koska tosiasiat perustelisivat vastakkaiseen suuntaan vähän kerrallaan. Jos olisin lähtenyt mahdollisimman negatiivisesta kannasta liikkeelle, niin se olisi tuhonnut kaiken motiivin ajattelemisesta. Uskon, että tässä tapauksessa negatiivinen kanta on helpompi olettaa ja vaikeampi mutta hedelmällisempi perustella kuin positiivinen. Juuri siksi, että siinä liiallisuuksiin lipeäminen on niin helppoa ja vakuuttavaa. Vastakkaiseen suuntaan on vain innokkaan urheilemisen ylistäminen, ja siinä ei hirveästi lipeämisen mahdollisuuksia ole.
