Miksi lähdetään aina siitä, että rahalla tämäkin tragedia olisi vältetty?
Rahaa lastensuojeluun, rahaa poliisille, rahaa terveydenhuoltoon, rahaa ihan vaikka minne.
Väitänpä ettei Miloa olisi pelastettu millään summilla, vaan yhteiskunnan asenteiden pitäisi ensin muuttua, ja paljon!
Kaikilla on nykyään vain OIKEUKSIA, velvollisuudet kuuluvat viranomaisille? Kun Milon(kaan) tapauksessa oma äiti, isä, lähisuku, naapurit ja ystävät eivät vuosienkaan aikana puuttuneet tarpeeksi, niin siitäkö syystä yhteiskunnan pitäisi rakentaa ja rahoittaa jättimäiset organisaatiot korjaamaan jälkiä?
Aivan käsittämättömän surullista, ettei nk. lähisos.työntekijä edes tavannut Miloa kasvokkain, lasta, joka ihan paperillakin oli huutavassa avuntarpeessa, saati livenä.
Resurssit valuvat joka taholla hukkaan, kun keskitytään raportoimiseen ja byrokratiaan, työt tehdään etänä, se on hienompaa kuin kenttätyö.
Kuka haluaisi olla kouluterveydenhoitaja tai päihdeasuntolan yövahti, kun arvostetumpaa ja hygienisempää on olla konsultti tai bloggari?
Nykyään jos kansalainen yrittää puuttua, on itse puuttuja pian leivättömän pöydän ääressä. Ei saa sanoa, ei saa koskea, ei saa tulla seuraamuksia.
Sossuillakin on tarkat säännöt, ei saa tutkia ”tarpeettomia” taustoja, ei saa mennä ”asiakkaiden” asuntoon, ei saa kysyä sitä eikä tätä.
Kouluissa ei opettajat saa ohjata oppilaita, eikä ainakaan vaatia mitään, irmapettereillä voi tulla paha mieli
Bussikuski jos komentaa kakaroilta kuraiset kintut alas penkiltä niin palauteboxi on täynnä vanhempien kitinää, miten MEIDÄN MUSSUKALLE on taas sanottu ihan aiheetta.
Milonkin tapauksesta kirjoitetuissa artikkeleissa käy aivan selvästi ilmi, että ihmiset ovat olleet haluttomia tekemään mitään ilmoituksia, eikä ainakaan omalla nimellään.
Etukäteen on jo oletus, ettei ilmoitus johda mihinkään, korkeintaan hankaluuksiin ilmoittajalle itselleen.
Sitten kun tapahtuu Milot tai Eerikat, niin samat ”oikeuksiensa tietäjät” ovat ensimmäisinä huutamassa että Miksi ei juuri tässä tapauksessa tehty mitään!
Muita siis saa ja pitää tutkia, mutta minua ei!
Takaisin se aika, kun koko kylä kasvatti lapsia, kun aikuisia ja opettajia ja poliisiakin vielä uskottiin. Silloin kunniakas oli sellainen kansalainen, joka eli siivosti ja otti toisetkin huomioon, eikä sellaiset joilla vain on voimaa ja mahdollisuus huutaa kovimpaan ääneen minäminää.
R.I.P. Milo
