Olipakerran kirjoitti: Pe Maalis 08, 2024 6:05 pm
Muusa taas vaikuttaa kuvailujen perusteella itkuiselta, mutta ilmeisen rauhalliselta. Halusi poistua pihalle, jo ennen kuin käskettiin ja pysyi pihalla loppuun saakka. Vielä ennen pidätystä olivat Muusa äitinsä kanssa siirtyneet vielä kauemmaksi, jolloin poliisit olivat jo joutuneet tarkkailemaan, etteivät poistu kokonaan paikalta. Tilanne kuulostaa absurdilta minun mielestä. En pysty kuvittelemaan tilannetta, että äiti herätetään ja lapsi ei reagoi, että tämä äiti lähtisi lapsen luota niin kauas kuin mahdollista. Samaan aikaan kun omaa lasta elvytetään niin äiti polttaa röökiä ulkona. Se toimintatapa ei vaan käy järkeen. Paitsi jos äiti on tiennyt jo pitkään lapsen olevan kuollut. Silloin hän ei enää halua olla tilanteessa, kun tietää toiminnan, elvytyksen ja ensiavun turhaksi. Silloin voi jo haluta lähteä kauemmaksi hermosauhuille.
Joo ja ei.
Siinä kun on alettu soitella äidille ja hätäkeskukseen, Muusa on varmasti tiennyt Milon olevan kuollut, mutta kenties mennyt tiedosta shokkiin ja yrittänyt tuossa vaiheessa vielä sulkea tietoa mielestään. Minusta hänen kuvailtu käytöksensä on ihan normaali shokkireaktio tilanteessa, jossa on juuri oppinut järkyttävää tietoa.
Muusan kysely, "mitä jos Milo on kuollut", on juuri sellaista mitä ihminen voi shokissa höpötellä. Hän tietää, että Milo on kuollut. Tuollaisten kysymysten tarkoitus ei ole pyytää toisilta ihmisiltä informaatiota ("kerro minulle, onko hän kuollut vai ei, koska minä en tiedä, miten asian laita on"), vaan kysymysten tarkoitus on pyytää toisilta ihmisiltä apua uuden tiedon omaksumiseen ja käsittelyyn ("kerro minulle, mitä tapahtuu ja mitä minun pitää tehdä, koska olen ihan hukassa kun tiedän hänen olevan kuollut, minua ahdistaa niin etten tiedä, miten päin olla"), sekä myös elätellä sellaista pientä toivoa, että joku vastaisikin: "Ei hätää, ei hän kuollut ole, joku tulee nyt laittamaan asiat kuntoon".
Muusan kuvailussa näkyy myös viitteitä fyysisestä pakoilutaipumuksesta. Hänhän kävi Milon viimeisen elinpäivän aikana useaan kertaan kaupassa. Mitä, kolme kertaa? Ja tuo on ihan yleistä, että kun kotona ahdistaa olla, niin sitten käy usein kaupassa, baarissa, kaverilla tai ihan vain ajelemassa ympyrää. Itselläni on sama taipumus. Muusaa on aivan taatusti yleensäkin ahdistanut olla kotona. Diagnosoimattoman ADHD:n kanssa ei ole helppo elää, hän on pitemmän aikaa ymmärtänyt olevansa Milolle paska äiti ja se on ottanut itsetunnon päälle, ja vaikuttaisi vähän siltä että hän on itsekin saanut Sebastianin nyrkistä. Siihen päälle kemiallisesti aiheutunut ahdistus (huumeiden käytöstä), sekä viimeisenä päivänä ahdistus Milon vammoista ja paskasta äitiydestä kiinnijäämisestä. Arvaan, että Muusalla on pitemmän aikaa ollut tapana käydä kaupassa aivan tarpeettoman usein ostamassa aina jotain pikkuostoksia, tai sitten muuten vain kaupungilla hengailemassa.
Nyt te jo ihmettelette, miksi puhun jostain hänen kaupassakäynneistään. No siksi, kun tuo tupakalle lähteminen kesken elvytystilanteen on sitä samaa pakoilua. Häntä ahdistaa, hän lähtee ulos tekemään jotain muuta. Kuten aina.
Monilla on tosi stereotyyppisiä mielikuvia siitä, miten ihmisen "kuuluu" toimia hätätilanteissa, ja jos toimii eri tavalla, niin se on sitten muka epäilyttävää. "Kyllähän äiti aina rientää hädässä olevan lapsensa luo, hän ei ajattele loogisesti mitä kannattaisi tehdä, vaan tekee sen mitä ensimmäisenä mieleen tulee, ja hän ei lapsensa rinnalta poistu edes tämän kuollessa, vaan sivulliset joutuvat kolmen miehen voimin repimään hänet lapsensa ruumiin ääreltä". Tuo on vähän sama kuin "kyllähän raiskattu aina tappelee vastaan ja huutaa apua, paitsi silloin jos hänen kaulalleen painetaan veitsi, silloin hän on hiljaa ja valuttaa poskillaan hitaita kyyneleitä." "Kyllähän aviopuolison kuollessa se eloon jäävä puoliso aina vajoaa lattialle polvilleen itkemään, ja sitten kun hän rauhoittuu niin hän vain istuu tuijottaen tyhjästi eteensä. Siten hän istuskelee seuraavat 8 kuukautta, minkä jälkeen hän siirtyy elämässään eteenpäin eli alkaa taas tiskata ja käydä karaokessa." Todelliset ihmiset eivät kuitenkaan aina noudata elokuvaohjaajien mielestä parhaita kohtauksia.
Kun luen kuvailua Muusan käytöksestä, en näe suuria rikosjuonitteluita, dramaattisia yllätysjuonenkäänteitä tai mitään Hercule Poirotin esittelemiä pikku detaljeja, jotka paljastuivat koko mysteerin avaimiksi. Näen hyvin arkisen kuvan ahdistuneesta, itseensä ja elämäänsä tyytymättömästä ihmisestä, joka on vähä vähältä päästänyt lapsensa luisumaan huonompaan ja huonompaan tilanteeseen koska sokaistui itse sille, miten pahaksi tilanne oli oikeasti päässyt. Hän ei ylpeytensä vuoksi ole halunnut hankkia Milolle apua, koska hän tarvitsee Miloa identifioituakseen äidiksi, ja jos joku saisi tietää, että hän ei huolehdi lapsestaan, se olisi henkilökohtainen uhkaus hänen koko identiteettiään kohtaan (siksi hän niin vihasi lastensuojelua ja piilotteli Miloa päiväkodista). Hän ajatteli koko ajan, että "nyt tsemppaan ja hoidan asiat kuntoon", mikä ei kuitenkaan koskaan realisoitunut merkittäviksi teoiksi. Ei edes Milon viimeisen päivän aikana, jolloin Muusa edelleen syöksyvauhtinsa sokaisemana ajatteli vain, että "hoidetaan Milo nyt ihan kotivoimin tästä kuntoon ja sit lupaan ettei tällast tuu enää koskaan tapahtuun, nyt vaan pitää piilottaa niilt lasuhuorilt tää et tällee pääs tapahtuu ees tän yhen kerran". Hän kävi illalla nukkumaan ajatellen, että kyllä se Milo aamulla on jo parempi kun lääkettäkin annettiin, ja kyllähän se pikku kiukuttelija puuronsa syö sitten kun nälkä tulee, antaa sen nyt kiukutella rauhassa kun sillä oli niin kurja päivä. Aamulla sitten herännyt ja havainnut Milon kuolleen. "Johtivatko minun tekoni oikeasti tähän tilanteeseen?"
Siitä tietysti seuraa järkytys ja shokki ja masennus ja kaikki muu tuommoinen tilpehööri. Ja ihan ansaitusti.
